10/2026 – Rebekka Baer on Tukholmassa asuva suomalainen näyttelijä. Tekijanoikeus.fi:n haastattelussa Rebekka kertoo uransa eri vaiheista ja rooleista sekä avaa omia ajatuksiaan näyttelijän työstä.

Tekijanoikeus.fi: Miten olet päätynyt näyttelijäksi?

Mun vanhemmat ei ole ollut mitään esittäviä taiteilijoita. Meillä on kuitenkin aina kauheasti tuettu ja rohkaistu, jos on halunnut tanssia tai näytellä, ja meidän haaveet on aina otettu tosissaan.

Mä olen lapsikatraan nuorin ja mun molemmat isoveljet ovat myös taiteilijoita. Anton, joka on vanhin meistä, aloitti tanssimaan balettia ja sen jälkeen myös Bruno aloitti, ja sitten mäkin halusin. Käytiin myös kouluja tanssipainotuksilla ja oltiin totuttu esillä olemiseen.

Äiti on tehnyt kuvajournalismia ja meillä on ollut kameroita kotona. Sen myötä Anton aloitti joskus lapsena tekemään lyhytelokuvia. Pikkuhiljaa alkoi kiteytymään, että tämä on tosi hauskaa ja vaikea kuvitella, että haluaisin tehdä mitään muuta. Pitkään haaveilin myös lääkärin urasta ja olen myös opiskellut koodaamista, mutta se ei sytyttänyt mua.

Näyttelijäksi ryhtyminen on siis ollut mulle valinta. Olin aika nuori silloin, kun sain mun ensimmäisen kameratyön, ja silloin mun äiti halusi myös testata mua siitä, että miksi haluan olla näyttelijä, ja seurasi vähän sitä, miksi se on mulle niin tärkeää. Mulle se on ollut pitkään ihan selvää, että kyse on urasta eikä mistään harrastuksesta.

Tekijanoikeus.fi: Miten olet saanut ensimmäisiä kameraroolejasi?

Siihen on vaikuttanut se, että olin jonkun aikaa Kallion lukiossa ja jopa se, kun olin Kruununhaassa yläasteella. Ajattelen, että Suomi on kiva maa, että vaikka sulla ei ole yhteyksiä, niin sä voit luoda niitä yhteyksiä ilman, että se on mitenkään tosi strategista. Eli jos sun kaverit esimerkiksi tekevät samoja juttuja, niin ne saattavat tietää jostain castingista ja ne voi auttaa.

Mutta rehellisesti vähän vaikea muistaa mistä, esimerkiksi Häräntappoase on tullut. Luultavasti kouluun oli tullut self-tape-pyyntö ja ehkä joku kaveri oli tuotannossa mukana.

Mutta vaikka onkin jotain yhteyksiä, niin silti täytyy itse käydä kaikki koekuvauskierrokset ynnä muut ja jännittää puhelinsoittoja siitä, saako roolia vai ei. Paljon on myös omasta uskalluksesta kiinni, ja roolittajille voi laittaa itse viestiä, että mua kiinnostaisi näytellä ja kertoa, kuka on. Suomessa on tosi ok yrittää olla itse aktiivinen, kunhan sen tekee ystävällisesti eikä pommita ketään epäkohteliaasti. Suomessa myös niihin yleensä vastataan, vaikka ei tulisikaan valituksi.

Tekijanoikeus.fi: Onko mitään tiettyä hetkeä, jolloin tiesit, että haluat tehdä näyttelemisestä ammatin?

Mulla on vieläkin kauhea huijarisyndrooma siitä, kun en ole käynyt Teatterikorkeakoulua. Näyttelijän ammatti on sellainen suo, jota saa tarpoa, mutta uskon kyllä, että tulevaisuudessa tulee olemaan helpompaa. Ja olen nyt vasta 22-vuotias, joten ajattelen, että ei mun vielä tarvitse olla urani huipulla.

Mutta mulla on ollut ihan pienestä asti se, että jos olen käynyt katsomassa jonkun hyvän näytelmän, elokuvan tai musikaalin, niin mulle on tullut se olo, että mä haluan olla tuolla. Se on ollut aina selkeää se innostus, energia ja ihastus tuollaista tekemistä kohtaan. Eikä esimerkiksi niin, että haluaisin tulla vain katsomaan teatteria tai että olisin ollut kiinnostunut jostain muista asioista siellä, kuten valaistuksesta tai lavasteista. Vaan nimenomaan se, että haluan olla siellä näyttelijänä.

Äiti on myös päässyt seuraamaan paljon mun työskentelyä. Se on nähnyt mun omistautumisen ja on sanonut, että sulla on mun sataprosenttinen tuki ja mä näen, että sä tykkäät tehdä sun työtä ja sä teet sen hyvin. En kuitenkaan tarvitse kenenkään muun hyväksyntää.

Tekijanoikeus.fi: Olet aloittanut näyttelemisen melko nuorena. Millaiselta tuntui tehdä töitä ammattimaisissa tuotannoissa jo nuorena?

Kyllä mulla on varmasti nuorempana tullut sellainen ”wau” siitä, että tämäkin tyyppi on tässä mukana. Mulla on kuitenkin ollut aina tosi eri-ikäisiä ihmisiä mun elämässä ja olen itsenäisesti ylläpitänyt niitä suhteita. Joten se ikä ei sinänsä ole ollut mulle mikään juttu. Varmaan alussa siihen on liittynyt joku jännitys, mutta aika nopeasti pääsin siitä pois.

Aika alussa sitä huomasi, että nuokin ovat vaan ihmisiä ja tekee ihan samoja juttuja. Viime vuosina, vaikka olisi ollut kuka vastanäyttelijänä, niin olen vaan ajatellut, että onpa kiva tutustua uuteen ihmiseen. Aika pienestä asti olen löytänyt vaan sellaisen ammatti-identiteetin ja tiennyt, että olen vaan tekemässä työtäni mahdollisimman hyvin, enkä ihailemassa ketään muuta.

Tekijanoikeus.fi: Olet tehnyt jonkin verran töitä sisarustesi kanssa. Millaista on työskennellä oman sisaruksen kanssa?

Anton opiskelee Aallossa ja on elokuvaohjaaja. Bruno taas on näyttelijä ja hänen kanssa ollaan tehty Valoa valoa valoa, jossa näyteltiin sisaruksia. Unelmoin siitä, että voitaisiin tehdä enemmänkin. Uskon, että mussa ja Brunossa olisi täydellinen tilaisuus jollekin käsikirjoittajalle kirjoittaa sisarustarina. Veikkaan myös, että Anton tulee työllistämään meitä, joko yhdessä tai erikseen. Kyllä hän saa toki myös käyttää muita näyttelijöitä omien projektien mukaan.

Siitä saa myös tukea sisaruksilta, jos on jokin tilanne, niin on helpompi puhua, kun tietää yleiset alan käytännöt. Meidän kommunikaatiomme on terveellä tavalla haastavaa. Jos mulla on jokin hankaluus, niin mulle saatetaan esittää jokin toinen näkökulma tai sanoa, että ehkä voisit vähän chillata. On myös hedelmällistä, kun tuntee toisen tosi hyvin, niin tietää, mihin se toisen ajatus helposti menee, ja sitten voi myös esittää niitä muita näkökulmia.

Meidän yhteistyömme on myös moniulotteista, ja olen esimerkiksi tehnyt Antonille nettisivuja, ja Bruno on vaikka valaissut Antonin töitä. Eli se ei ole pelkästään puhtaasti näyttelijän tai ohjaajan työtä. Olin myös hostaamassa vieraita Antonin perustamilla elokuvafestivaaleilla. Anton on ottanut myös musta ja Brunosta headshotteja eli kasvokuvia, vaikka se ei varsinaisesti liity hänen työnkuvaansa.

Tekijanoikeus.fi: Mitä kaikkea näyttelijän työhön kuuluu sen lisäksi, mikä näkyy valmiissa lopputuloksessa?

Skaala on mieletön ja siihen vaikuttaa se, miten kukin näyttelijänä ja taitelijana asiat tekee. Yleensä se alkaa siitä, kun agentti laittaa mulle sähköpostia tai roolittaja soittaa suoraan. Alkuun pyydetään self-tape, jossa on vähintään yksi kohtaus, mutta voi olla viisikin kohtausta. Lisäksi yleensä pyydetään myös kertomaan itsestään ja ehkä myös joku kielinäyte. Varsinkin nuorempien näyttelijöiden kohdalla saatetaan pyytää vain jotain elehtimistä.

Tämän jälkeen odotellaan saako koekuvauskutsua, jossa menee yleensä ainakin viikko. Mulla on tapana sanoa itselleni, että mua ei valittu, jotta ei odottaisi liikaa, sillä se voi olla aika piinaavaa. Sitten jos hyvin käy niin menet koekuvauksiin ja niitä on yleensä useampi kierros ja niitä tehdään myös muiden kanssa.

Jossain kohtaa kierroksia sanotaan, että sua ei valittu tähän rooliin tai sitten sut valitaan ja jatkat vielä koekuvauksia mahdollisten vastanäyttelijöiden kanssa. Sen jälkeen saattaa olla myös meikkitestejä, kampaamojuttuja ja voi olla kohtausharjoituksia, stuntteja tai intiimikohtauksia, joita harjoitellaan spesifisti.

Sitten alkaa kuvaukset ja yhtä kohtausta, joka kestää esimerkiksi minuutin niin sitä saatetaan kuvata esimerkiksi tunti. Kuvauksissa menee myös paljon aikaa kaikkeen muuhun, kuten valojen tai kameran linssin vaihtoon, joten senkin vuoksi ottojen välissä menee aikaa.

Kaiken tämän lomassa mun prosessi menee niin, että luen käsikirjoitusta ja mietin aktiivisesti roolihahmoa. Käyn myös yleensä läpi ohjaajan kanssa sitä, tulkitsenko oikein hahmoa. Harjoittelen myös kotona ja koitan hakea kehollista ilmaisua. En kuitenkaan tykkää liikaa tehdä sitä ilman ohjaajaa, jotta ei tule väärintulkintoja. Mulla työskentely on aika psykologista.

Tekijanoikeus.fi: Näyttelit Munkkivuori sarjassa Lolaa, joka on aika monitahoinen hahmo. Miten lähestyit tuollaista roolia?

Mulle se prosessi oli sellainen, että sain unohtaa itseni ja oman moraalisen kompassini. Siinä auttoi se, että hahmo oli nuori teini, joka on hukassa ja kun ymmärtää sen, niin siinä saa jo pohjimmasta kiinni. Munkkivuori-prosessissa oli se, että Jani Volanen ja Pirjo Lonka olivat tehneet niin taitavaa työtä jo käsikirjoituksen kanssa, että sitä materiaalia tuli paljon sieltä tekstistä. Jännitys suhteissa muihin hahmoihin oli kirjoitettu jo tekstiin ja se ikään kuin ohjasi sen tilanteen auki näyttelijälle.

Miina Turunen oli tekemässä näyttelijävalmennusta, ja sain itsekin nauttia siitä. Saatiin hänen kanssa tunnustella sitä mitä haetaan. Se oli tosi uniikki prosessi, sillä tein ohjaaja Saara Saarelan kanssa paljon vähemmän töitä kuin yleensä ohjaajan kanssa tehdään, ja enemmän juuri Miinan kanssa.

Yleisesti se löytyy sen työn kautta niin, että lukee ja yrittää ymmärtää hahmoa, ja silloin kun se käy mulle järkeen psykologisesti, niin voin yrittää ilmaista sen niin kuin se on haluttu, vaikka en itse olisikaan samaa mieltä. Ohjaaja saattaa myös pyytää tekemään useita eri versioita ja niitä vähän kokeillaan, mikä toimii ja mikä ei.

Mulle on tärkeä asettaa rajoja niin, että esimerkiksi juuri Lolalla oli aika tunnistettava tyyli, niin halusin saada roolihahmon meikit ja hiukset pois, kun lähdin kotiin päivän päätteeksi. Muuten se roolihahmon ajatustyyli voi jäädä mieleen ja tällä tavalla on helpompi saada se koko olemus pois.

Tekijanoikeus.fi: Häräntappoase on klassikkotarina. Millaista oli lähteä tekemään uutta versiota tarinasta, jonka moni tuntee jo ennestään?

Muistan, että olin todella iloinen roolista ja tein sitä todella antaumuksella. En ollut aikaisemmin lukenut kirjaa tai katsonut aikaisempaa sarjaa. Rooliin valmistautuessa luin Härkösen kirjan ja luin myös hieman lestadiolaisuudesta, sillä Kertun rooli, jota näyttelin, oli todella uskovaisesta perheestä.

Mitä tulee klassikkotarinaan, oli enemmänkin niin, että toivottiin, että ei mietittäisi sitä alkuperäistä tarinaa liikaa. Oli kuitenkin tarkoitus tehdä vähän uutta. Se meni vain niin, että tässä on käsikirjoitus.

Tekijanoikeus.fi: Mikä on ollut mieleenpainuvin roolisi ja miksi?

Kaikki roolit ovat mulle tosi tärkeitä. Olen ollut aina aika tarkka rooleista, mitä teen ja mulle on ollut tärkeätä, että uskon itse hahmoihin, joita lähden rakentamaan ja näyttelemään. Ja sen myötä kaikki muodostuu tosi tärkeiksi projekteiksi.

Valoa valoa valoa on tosi kaunis elokuva, vaikkakin raastava. Siinä on tosi hieno kuvaus, tarina, musiikit ja käsikirjoitus, ja sitä oli tosi hauska tehdä. Munkkivuoressa taas Miinan kanssa tehty työ oli todella merkittävää, ja häneen ja Saaraan muodostui tärkeät suhteet. On siis ihan erilaisia asioita, jotka voivat muodostua tärkeiksi. Mutta vaikka mun on vaikea katsoa omia töitä, niin ehkä työn kannalta Valoa valoa valoa on erityisen tärkeä ja muutenkin upea elokuva.

Tekijanoikeus.fi: Miltä tuntui voittaa Jussi-palkinto Valoa valoa valoa -elokuvasta?

Mulle soitettiin etukäteen, että olen ehdolla. Heräsin siihen puheluun ja se oli todella absurdi fiilis. Se ihan alku oli aika shokeeraavaa ja olin tosi iloinen, mutta tuli vähän hassu olo, kun se oli tosi vahvasti mun ja Anni Iikkasen yhteistyötä. Niin en halua jotenkaan ottaa täyttä kunniaa, vaan koen, että puolet on Annille. Ja myös sillä on suuri merkitys, että Inari Niemi on osannut ohjata meitä aika pieniä niin, että lopputulos oli noin hyvä. Onhan se hieno asia, mutta en silti ajattele, että olen paras.

Oli myös oma prosessi ymmärtää se, että mun ura on kuitenkin tosi alussa ja kaiken ei tarvitse tapahtua nyt. Ja mullahan oli sen jälkeen tosi hiljaista, Munkkivuoren jälkeen meni melkein pari vuotta, että ei ollut näyttelijän töitä melkein ollenkaan. Sekin on oma asia käsitellä.

Eräs vanhempi näyttelijäkollega sanoi, että Jussi-palkinto on vain alan ihmisiltä tunnustus siitä, että olet tehnyt hyvää työtä ja olemme huomanneet sinut. Mutta mitään muuta sen ei kuulu tarkoittaa. Se on pidettävä järjen rajoissa.

Tekijanoikeus.fi: Mikä näyttelijän työssä on haastavinta?

Jollekin saattaa näyttää siltä, että olen tehnyt tosi paljon töitä. Oikeasti olen tehnyt ihan sikana self-tapeja ja käynyt koekuvauksissa ja kaikkea, ja silti niitä töitä ei saa. Ja se syy miksi niitä ei saa, on todella iso kysymysmerkki. Ja se ei aina ole sun ammattitaidosta kiinni vaan se voi olla kiinni siitä, että joku muu castissa näyttää liian samalta tai erilaiselta.

Mä olen itse tosi innokas opettelemaan uutta, että jos roolissa pitää esimerkiksi osata puhua saksaa niin mähän opettelen sen. Mutta tosi paljon niitä rooleja hakee ja tosi paljon niitä ei saa. Toki silloin, kun saa niin, se on ihanaa.

Mutta toi on osa työtä, eikä sitä voi tehdä, jos sitä ei kestä. Se on oma prosessi oppia siihen, miten noita tunteita käsittelee. Välillä ei edes hirveästi harmita, jos ei saa roolia, vaikka olisi käynyt monta koekuvauskierrosta. Ja välillä taas harmittaa tosi paljon, vaikka olisi tehnyt vaan yhden self-tapen.

Mulla on tapana sanoa itselleni, että mä en saa roolia, mutta teen silti tietenkin kaikki jutut täysiä. Casting-vaiheessa ei aina myöskään tiedä kokonaan, mitä se rooli on, joten välillä harmitus ei edes johdu siitä roolista, vaan voi olla kiinni vain omasta mielentilasta.

Mulla on osittain sellainen hullu luotto siihen, että mä tulen saamaan just sellaisen uran, mitä mä haluan. Välillä mun ajatus menee siihen, että mä haluan kaiken tässä ja nyt, vaikka en edes oikeasti halua sitä. Ja sitten kun tulee niitä kieltäviä päätöksiä, niin se on vahvistus siihen, että mulla ei ole vielä sitä uraa, minkä haluan.

En tiedä mistä se into ja voima tulee, mutta mä pystyn siirtämään sen epäonnistuneen kokemuksen pois mun tieltä. Ja se on tosi toistuvaa se harmituksen tai epävarmuuden tieltä poistaminen ja eteenpäin meneminen. Ehkä joillekin sen helpompaa ja joillekin vaikeampaa.

Esimerkiksi mun veli Bruno on aina tosi tyyni, riippumatta siitä, onko sillä alkamassa kuvaukset vai onko hakenut roolia, jota ei saanut. Harvemmin muilla kuin luovilla aloilla on niin, että haet esimerkiksi kuutta eri roolia samaan aikaan ja kaikista tulee kieltävä vastaus tai ei vastausta ollenkaan.

Realiteetti on se, että tämä on osa tätä ja tulee olemaan koko mun loppu elämän. Eli jos pakka menee aina sekaisin pettymyksistä, en voi suositella alaa. Mutta olen oppinut paljon käsittelemään pettymyksen tunteita, eikä se määritä mua.

Välillä voi myös tulla samalta roolittajalta monta kieltävää vastausta ja sitten voikin tulla pyyntö tehdä self-tape, jolloin saa ainakin sen tunteen siitä, että en mä ihan huono ainakaan sitten ole tuon mielestä.

Tekijanoikeus.fi: Asut Tukholmassa ja olet näytellyt ruotsalais-suomalaisessa elokuvassa Valitut. Kiinnostaako kansainvälinen ura?

Mä vähän kyllästyin Helsinkiin 19-vuotiaana ja silloin kun muutin Tukholmaan, niin ajattelin et olisi kiva tehdä ruotsalaisia tuotantoja. Ajattelen niin edelleenkin ja nykyään puhun myös ruotsia, joten voisin tehdä näyttelijäntöitä täällä.

Kuitenkin mulle on aika selkeätä se, että käytän mieluummin energian vielä Pohjoismaiden ulkopuolelle. Mulla on tähtäimessä tehdä kansainvälisiä juttuja ja olen aina ollut tosi kiinnostunut kielistä ja eri kulttuureista.

Kotona puhun ranskaa ja englantia ja muuten puhun ruotsia päivittäin ja olen myös nuorempana opiskellut venäjää. En siis ajattele, että haluaisin vain Jenkkeihin tekemään Hollywood-tuotantoja, vaan kiinnostaa laajasti eri maiden elokuva- ja tv-tuotannot.

Olen samalla sellaisen kysymyksen äärellä, että en ihan tiedä, miten se olisi tavoiteltavissa. Koen olevani sellaisen uuden prosessin alussa, että en ole varma miten tämän saisi rakennettua. Uskon, että tähän menee vuosia löytää se. Mutta on se kansainvälinen ura itselle haave, vaikka Suomi ja suomalaiset tuotannot on myös mulle tosi tärkeitä.

Olen menossa nyt Los Angelesiin kuvaamaan lyhytelokuvia sinne, ja se on hieno juttu, joka tuli aika puskista. Mut on siis huomattu toisella puolella maailmaa mun huomaamattani, joka on tosi hienoa. Otan tämän oppikokemuksena. On tosi hienoa ja spesiaalia, että mut on sieltä pyydetty sinne.

Tekijanoikeus.fi: Onko jotain muita projekteja käynnissä tällä hetkellä?

Keväällä kuvattiin sarjaa, joka tulee Elisa Viihteelle ehkä tämän vuoden lopussa. Teen siinä sivuroolin, mutta muuten on aika hiljaista ollut. Jotain castingejä on ollut, mutta niistä ei tiedä.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että voin keskittyä nyt rauhassa tuohon Losin projektiin. Se on aika jännittävää mennä sinne, kun kaikki on ihan uutta. Suomessa yleensä tietää vähän ihmisiä ja sieltä en tunne ketään. Saan rauhassa jännittää eikä tarvitse samalla säätää muuta. Se on yhdessä Losin elokuvakoulussa ja on vähän kokeellista, ja on varmasti uusia tekniikoita, joita en tiedä, jonka lisäksi kaikki kuvataan studioissa. Ajattelen, että saan tässä haastaa itseäni ja kokea uutta, ja sitä toivonkin uraltani.

Tekijanoikeus.fi: Millaista viihdettä tykkäät itse kuluttaa?

Olen varmaan nähnyt kaikki hittisarjat ja -elokuvat, mutta ne ovat vähän niin kuin prosesseja mulle, että mun tekisi mieli katsoa kaikki jaksot heti. En välttämättä katso mitään joka päivä, vaan katson mieluummin rauhassa. Käyn kyllä myös elokuvissa ja tykkään tukea elokuvia ja katsoa hyvältä kankaalta ja hyvillä äänitekniikoilla.

Olen myös maaninen musiikin kuuntelija. Kuuntelen paljon Nina Simonea ja lähinnä hänen albumeitansa, jotka ovat mulle itsessään tarinoita. Musiikki on mulle sellainen jokapäiväinen taidepläjäys.

Mutta mitä tulee vielä elokuviin ja sarjoihin, niin en tykkää ainakaan mistään tosi väkivaltaisista enkä tykkää katsoa mitään mäiskintää. Tykkään eniten sellaisista, joissa annetaan hahmoille aikaa käydä ajatusprosesseja läpi, ja että hahmojen kautta ymmärretään maailmaa. En myöskään ole mikään snobi ja tykkään kyllä katsoa myös sellaista hömppää.

Tekijanoikeus.fi: Mitä sanoisit jollekin nuorelle, joka haaveilee näyttelijän ammatista?

Jos ei ole vielä mitään kokemusta, niin sanoisin, että mikäli vanhemmilla on mahdollista tukea jotain harrastuneisuutta, niin se on tosi hyvä reitti, jossa pääsee kokemaan ja testaamaan tykkääkö siitä vai ei. Yksi hyvä vinkki on myös se, että katsoo elokuvia ja sarjoja ja pohtii, miksi vaikka tykkäsit jonkun näyttelijän työstä tai miksi vaikutuit jostain.

Jos ei välttämättä ole varaa käydä millään tunneilla, niin kavereitten kanssa voi tehdä jotain leffoja tai pitää omaa näytelmäkerhoa. Kouluissa on välillä myös valinnaisena jotain näytelmäkursseja. Voi myös hakeutua sellaiseen kouluun, jossa on painotettu jotain taiteenaloja. Ajattelen myös, että kaikki taiteenalat tukevat näyttelemistä ja se on paljon perspektiivistä kiinni.

Ja sitten jos tietää, että haluaa näytellä, niin voi rohkeasti yrittää löytää roolittajia ja tai seurata esimerkiksi Helsinki Castingia. Mutta toki se, että mun ura on mennyt tällein niin se ei tarkoita, että muiden urat menevät tällä tavalla. Eli välillä mä olen se, joka saa jonkun roolin ja välillä joku muu. Tärkeätä on mennä rohkeasti alaa kohti ja yrittää löytää kontakteja. Mutta se, että vaikkei rooleja saa niin se ei tarkoita, että olisi huono tai ei ikinä saisi rooleja. Joku päivä voi olla, että saakin ja sitten yksikin rooli on jo merkintä CV:ssä. Pitää jaksaa yrittää.

Ja vaikka saisikin rooleja, välillä tulee tyhjiä hetkiä eikä mistään kuulu mitään, ja silloin voi käyttää aikaa hyödyksi ja mennä esimerkiksi joillekin kursseille. Niistäkin siis voi aina oppia jotain. Rauhalliselle ja hiljaiselle ajalle on oma kohtansa.

Näyttelijäksi haaveilevalla on myös hyvä olla muitakin intressejä. Muakin kiinnostaa moni muukin asia, ja näyttelijänä ilmentää olemisen tapaa tai tietynlaista todellisuutta, joten miten sitä voi tehdä, jos ei tiedä mistään muusta mitään.

Kirjoittaja: Oona Hildén