AJ Annila

4/2018 – AJ (Antti-Jussi) Annilan ensimmäinen pitkä elokuva Jadesoturi valmistui vuonna 2006. Se oli suomalais-kiinalainen tuotanto ja lajityypiltään fantasia- ja kungfu-elokuva. Tuolloin Suomessa ei tehty fantasiaelokuvia ainakaan aikuisille. Annila oli opiskellut Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa (TTVO), ei Helsingin Taideteollisessa korkeakoulussa (TAIK), mikä oli harvinaista: vielä tuolloin suomalaiset elokuvaohjaajat olivat lähes poikkeuksetta valmistuneet TAIKista. Toisen elokuvansa, 1600-luvulle sijoittuvan pienen budjetin kauhutarinan Sauna Annila sai valmiiksi vuonna 2008.

Saunan jälkeen ohjaaja sai työtarjouksia Hollywoodista ja kehitteli omia tuotantojaan, mutta yksikään hankkeista ei edennyt kuvausvaiheeseen asti. Elokuvan pariin Annila palasi vasta vuosia myöhemmin. Ikitie voitti maaliskuussa 2018 parhaan elokuvan Jussin ja Annila palkittiin parhaana ohjaajana. Välissä hän teki Ylelle lasten ja nuorten merirosvoseikkailua Heroes of the Baltic Sea.

Annila on elokuvaohjaaja Jalmari Helanderin nuoruudenystävä. Helanderista tuli itseoppinut elokuvaohjaaja, joka on ohjannut kansainvälisesti menestyneet fantasia- ja toimintaelokuvat Rare Exports ja Big Game.

Haastattelu on tehty tammikuussa 2018.

Miksi Ikitietä edelsi niin pitkä tauko elokuvanteossasi?

Olen ollut niin tarkka siitä, mitä teen. Ehkä liian tarkka, koska olin seitsemän vuotta ohjaamatta muuta kuin silloin tällöin mainoksia. Sanoin monelle tarjoukselle ei, koska juttu ei mielestäni ollut tarpeeksi hyvä. Aloin jännittää, tuleeko elokuvatyötä enää koskaan. Laskin, että kun edellisestä elokuvasta on kymmenen vuotta ja uutta ei ole tullut, lopetan ohjaamishommat kokonaan ja katson jos pääsisin vaikka opettamaan. Se aikaraja olisi tullut tänä vuonna vastaan.

Ajoin eteenpäin omia tuotantojani. Ne eivät lähteneet lentoon. Hollywood-työtarjoukset olivat loppuneet jo aika pian Saunan jälkeen.

Juuri sillä hetkellä kun lakkasin yrittämästä liikaa ja stressaamasta, puhelin alkoi soida. Ehkä siitä hyvien hankkeiden nälästä oli tullut myös turhaa, sokeaa ehdottomuutta. Olin ajatellut, että koska Jadesoturista oli niin iso hyppäys Saunaan, myös Saunasta seuraavaan elokuvaan pitäisi olla iso hyppäys.

Yksi suurimmista virheistä on suojella omia hankkeita liikaa. Elokuvat ovat kuin omia lapsia, ja niitä pitääkin suojella, mutta rajansa kaikella. Elokuvahankkeiden pitää antaa ottaa myös iskuja, muuttua ja yllättää tekijänsäkin.

Ylelle tekemäsi sarja Heroes of the Baltic Sea oli ehkä yllätys: olit nimenomaan hakenut isoja kansainvälisiä elokuvahankkeita, ja ohjasit sitten nuortensarjaa. Millainen kokemus se oli?

Se oli mahtavaa! Olin halunnut tehdä merirosvoleffan. Se putosi syliin mannana taivaalta. Minähän ohjasin siihen vain kulminaatiopisteet, isojen resurssien hetket, toimintaa ja spektaakkelia ja suuria tunteita: hyvä myrskykohtaus, hyvä kapakkatappelu, perheenjäsenen kuolema, näyttävä hyppy kalliolta. Se oli niin vapauttavaa, että ei mitään järkeä! Kun olin jo epäillyt, onko ohjaushankkeiden puuttumisen syy etten vaan osaa, Heroes of the Baltic Sea muistutti että pärjäänhän minä.

Ainakin mun poika tykkäsi sarjasta. Ei siinä ehkä paljon järkeä ollut, mutta se oli hauska, ja mulle täydellinen keikka sillä hetkellä.

Mistä elokuvastasi olet oppinut eniten?

Ehdottomasti Jadesoturista. Mikään ei ole niin opettavaista kuin omat virheet.

Jadesoturia kehiteltiin vuosia. Joskus ennen kuvauksia tuottajat Petri Jokiranta ja Tero Kaukomaa alkoivat huolestua, että saakohan toi jätkä tämän homman hoidettua loppuun asti. Olin ensikertalainen ja tyyliin 26-vuotias. He saivat idean, joka on minusta edelleen todella hyvä. Tero ja Petri soittivat kokeneille suomalaisohjaajille ja pyysivät heitä soittamaan mulle tai menemään mun kanssa kahville: auttakaa miestä mäessä, kertokaa mitä pitkän elokuvan ohjaaminen on.

Odotin keskusteluja kynän ja paperin kanssa. Aleksi Salmenperältä tuli monta hyvää ja konkreettista neuvoa: älä valehtele itsellesi, muista tämä ja tämä. Monia niistä neuvoista sovellan edelleen. Joku egoistisempi ohjaaja olisi ajatellut, että siinäpä kloppi oppii, mutta hän sanoi suoraan, että olen tehnyt tämän ja tämän virheen, älä sä enää tee niitä.

Eräs ohjaaja, joka taisi olla vähän ylimielinen ja jota ehkä harmitti että nuori kloppi tekee isoa tuotantoa, antoi hyvin erilaisia neuvoja. Hänen mukaansa elokuvan ohjaaja on sotajoukon johtaja. Asioita tulee menemään pieleen, ja sitä varten pitää olla tarkat suunnitelmat.

Se kuulosti järkevältä ja otin neuvon ihan kirjaimellisesti. Tein joka kuvauspäivälle suunnitelmat a, b, c ja d.

Sama ohjaaja sanoi, että tärkeintä on ryhmän kunnioitus ohjaajaa kohtaan: et saa menettää kasvojasi ryhmän edessä. Sitä ei saa tapahtua. Elokuvanteko on sotajoukon johtamista ja kaikki tuhoutuu, jos ryhmä ei luota sinuun. Jos ei tiedä mitä tehdä, pitää valehdella. Alleviivasin muistiinpanoissani sanan valehdella.

Ensimmäisenä Jadesoturin kuvauspäivänä a-suunnitelma kaatui heti, b-suunnitelma sen perään. Lounasaikaan mennessä d-suunnitelma alkoi olla pilalla. Pääosaa esittänyt Erosen Tommi tuli kysymään, miksi hänen pitää kohtauksen alussa kävellä tuolta tänne, miksi ei aloiteta itse asiasta. Keksin äkkiä jotain valheita, vaikka kysymys oli hyvä ja Tommi oli oikeassa. Valehteleminen tuntui vielä helpolta.

Kolmantena kuvauspäivänä soitin himaan tyttöystävälleni, nykyiselle vaimolleni. Aloitin kertomalla, että menee tosi hyvin, ja sitten murruin ja aloin itkemään. Kaikki suunnitelmat kaatuvat ja mä valehtelen kaikille! Vaimo kysyi, että tuleeko edes hyvännäköisiä kuvia? Sanoin joo.

Valehtelin koko kuvausten ajan. 56. kuvauspäivään mennessä olin laihtunut 15 kiloa ja stressikäyrät liitelivät pilvissä. Istuin siellä Kiinassa ja mietin, että jos elokuvanteko on tätä, eihän tämä ole vaivan arvoista.

Silloin aloin miettiä, olisiko se neuvo ollut ihan paskapuhetta. Mitä jos se olikin täysin väärä ohje luovan ryhmän ohjaamiseen? Ilman sitä oivallusta olisin varmaankin alkanut etsiä uutta ammattia. En kerro, kuka nämä neuvot antanut ohjaaja oli.

Olen ylpeä Jadesoturista. Siinä meni moni asia pieleen, mutta moni asia todella kohdilleen. Siinä on keskinkertainen elokuva, jonka keskiössä on piilossa todella hyvä elokuva.

Pian Jadesoturin jälkeen teit pienemmällä budjetilla elokuvaa Sauna, joka puolestaan kuvattiin pääosin Tsekissä. Miten tekeminen kehittyi?

Luojan kiitos tuli Sauna! Sain kerätä saman luovan ryhmän ja aloitin kertomalle heille jokaiselle tuon tarinan, mitä Jadesoturissa tapahtui. Ensimmäisenä soitin Tommi Eroselle, joka sanoi tunnistaneensa ehkä jokaisen kerran, kun valehtelin, mutta kysyi sitten olinko minä tunnistanut ne sadat hetket, jolloin hän valehteli takaisin?

Mulle selvisi, että kaikki yrittävät hankalissa tuotannoissa seivata omaa juttuaan. Monet ohjaajat, kuvaajat, tuottajat, väittävät tietävänsä mitä tehdä, ja silloin on helpompi vain nyökytellä.

Sovittiin koko porukan kesken, että enää ei valehdella. Saunan kuvaaminen oli ihanaa. Sielläkin oli päiviä, joina hommat kaatuivat enkä tiennyt mitä tehdä. Silloin sanoin sen ääneen.

Sehän sähköisti koko ryhmän! Kuvaaja oli käsi pystyssä, näyttelijöillä oli ajatuksia, toisella apulaisohjaajalla oli ehdotus ja niin edelleen.

Näyttelijöiden ideat kuulostavat usein ensin älyttömiltä, mutta se johtuu heidän tavastaan esittää ne. Kun heidän näkökulmansa avautuu, ymmärrän usein kohtausta itsekin paremmin.

Ikitie on suuribudjettisin elokuvasi. Et kuitenkaan palannut Jadesoturin tyyliin, mahdollisimman tarkkaan etukäteisuunnitteluun?

Clint Eastwood sanoi jossain haastattelussa, että parhaat hetket elokuvissa ovat onnettomuuksia. Siinä ajatuksessa on kaikki. Jos et ole hereillä sen onnettomuuden aikana, missaat sen.

Saunaa tehdessä en suostunut jakamaan muulle ryhmälle niitä kuvia, jotka päässäni etukäteen käsikirjoitusta lukiessani näin. Puhuin vain värimaailmasta, tunnelmista ja siitä, mikä on keskeisintä.

Totta kai Ikitiessä oli paljon suunnitelmallisuutta. Mutta puhun nykyään liiallista suunnitelmallisuutta vastaan. Mitä jos näyttelijät tekevät jotain, mikä ei ole sopinut mun pirtaan, mutta se toimii? Siitä tulee eloisampaa elokuvaa.

Tämä kaikki juontaa siihen elokuvakouluun, mikä mulla ja Jalmari Helanderilla oli Tuusulan metsissä teini-iässä. Me lähdettiin tekemään kotielokuviamme metsään videokameran kanssa ja jokainen kuva syntyi tyhjästä, suunnittelematta. Siihen liittyy luottamusta ja itseluottamusta.

Kukaan ei ole David Fincher, paitsi David Fincher. Hänen sanotaan hallitsevan koko prosessia. Ehkä se on totta. Olen varma, että Martin Scorsesellakin on hetkiä, jolloin hän ei tiedä mitä tehdä.

Kuulen edelleen juttuja, kuinka ohjaajat kuvausten jälkeen sanovat homman menneen hyvin ja että heillä oli henkinen yliote ryhmästä. Kuuntelen ja ajattelen, että ei, elokuvanteko ei ole henkistä kamppailua ryhmää vastaan.

Ikitien budjetti oli lähes kolme miljoonaa euroa. Kuinka suuri vastuu liittyy siihen, että käytät paljon toisten rahaa elokuvaasi?

Vastuu on iso, mutta rahasta on lopulta vastuussa tuottaja. Ohjaaja ei tee kuluseurantaa.

Vastuuta on itselle ja ryhmälle: jos jossain kohdassa mennään yli suunnitellusta, se on jostain muualta pois, koska rahaa ei tule lisää.

Ikitien budjettia on ihmeteltykin: elokuva näyttää kalliimmalta kuin se on, ja 1930-luvun erilaiset miljööt on luotu todella vakuuttavasti. Osaatko itse sanoa, miksi epookissa on onnistuttu niin poikkeuksellisen hyvin?

Ikitiessä osasin olla tarkka, että raha käytetään siihen mikä kuvassa näkyy. Esimerkiksi puvustuksessa piti keskittyä siihen, mikä on puolentoista metrin päässä kamerasta. En halunnut, että rahaa menee vaikkapa avustajien kenkiin. Jos jollain on taaempana lenkkarit, ei se näy. Sanoin, että tulen olemaan tarkkana, ettei rahaa mene kankkulan kaivoon: tämä elokuva kasvatetaan koko mittaansa kameran lähellä.

Ikitiestä jäi leikkauspöydällä lattialle vain kaksi tai kolme kuvattua kohtausta. Nekin olivat lyhyitä. Olennaiseen keskittyminen alkaa käsikirjoituksesta. Siinä ei ollut turhaa.

Oliko isommalla budjetilla tekeminen antoisampaa?

Ei. Pelkään aina, että raha loppuu kesken.

Suomalaisten elokuvien ongelma ei ole teknisessä ryhmässä. Meillä on huippuosaajia. Haasteet ovat ohjaajissa, käsikirjoittajissa ja tuottajissa.

Rahaa pitää osata käyttää paremmin. Budjettien olisi hyvä olla suurempia, mutta asia ei ole niin yksinkertainen, että enemmän rahaa tarkoittaisi heti parempia elokuvia.

Miten rahoituksen tai tuotantobudjettien kehittämisessä pitäisi toimia?

Jos saadaan rahaa sen verran lisää, että on varaa viiteen kuvauspäivään enemmän, älkää nyt hullut vain kasvattako kolmeakymmentä kuvauspäivää 35:een. Ohjaajille ja kuvaajille ei tätä pitäisi kertoa ennen kuin kuvausten jälkeen, mutta suomalaiseen elokuvaan tulisi saada uusintakuvausten mahdollisuus. Tehdään leffa melkein valmiiksi, katsotaan se ja todetaan sen potentiaali sekä ongelmat – ja mennään kuvaamaan muutama päivä lisää, jotta ne ongelmat voidaan korjata.

Muualla uusintakuvaukset ovat melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Suomessa ne ovat ennenkuulumattomia.

Muistutan, että kun digitaaliset kamerat yleistyivät, ajateltiin että leffoista tulee väistämättä parempia. Rahaa säästyi verrattuna fotokemiallisen filmin kustannuksiin ja kamera sai pyöriä koko ajan ilman, että joka sekunti valotettua filmiä maksoi paljon. Paranivatko leffat tästä syystä? Väitän, että eivät. Kyse on siitä, miten raha ja resurssit käytetään, ei siitä, että saadaan vähän enemmän kuvaa purkkiin.

Tuntuu, että digitaalinen aika degeneroi elokuvakerrontaa. Isoissakin leffoissa, jopa Hollywoodissa näkee sellaista B-kameran matskua, jota kukaan ei ole ajatellut. Se ei ole tarinankerrontaa vaan taltioimista. Se on kotimaisen elokuvan perisyntejä: taltioidaan tarina, mutta ei ajatella elokuvakerrontaa.

Monet elokuvaharrastajat ja fanit uskovat ohjaajien osaamisen ylivertaisuuteen. Oletetaan, että ohjaajan pitkäleikkausversio on parempi kuin elokuva, joka lopulta julkaistaan, ja niin edelleen. Miksi myyttiin ohjaajan täydellisyydestä uskotaan?

Koska toivo ei lopahda! On helpompi uskoa, että joku rahamörkö pilasi suosikkiohjaajan leffan kuin että osaaminen ei vaan riittänyt.

Näytteleminen tuntuu mystiseltä ammatilta. Ymmärrätkö näyttelijöitä?

Huomasin saaneeni Saunan ja Heroes of the Baltic Sean välisen tauon aikana uutta rohkeutta. Olin entistä rehellisempi ja uskalsin puhua näyttelijöille entistä suoremmin.

Kaikki ohjaajat pelkäävät näyttelijöitä ja näyttelijät ohjaajia, näin kärjistäen. Tarkoitan, että meillä on erilaiset työt eikä siinä välissä ole välinettä. Kommunikaatio voi olla yllättävänäkin etäistä, eikä sen pitäisi olla.

Esimerkiksi Saunaa tehdessä mun piti järjestää näyttelijöille turvallinen paikka – turvallinen reitti helvettiin, jonne elokuvan hahmot menevät. Työni näyttelijöiden kanssa oli karsia esteitä heidän edeltään.

Itse näyttelemisen prosessiin minun ei kuulukaan koskea. Roolitan mahdollisimman hyviä näyttelijöitä ja he tekevät asioita, joita en ollut ikinä ajatellut tai toivonutkaan. Minun pitää antaa heille tilaa tehdä se, ja vain ohjata suuntaan, johon pyritään sekä määritellä rajat, joita ei pidä ylittää.

Tietyllä tavalla näyttelemisen mysteeri vain kasvaa, mitä pidemmälle ohjaajana etenen. Miten Tommi Korpela saa todella raskaatkin hetket vaikuttamaan niin kevyiltä? Hän on miettinyt asian jokaiselle sekunnille päässään ja kropassaan. Ja hän kykenee kaikista vaikeimmissa kohtauksissa vaikka tanssimaan: Ikitien rankimpien hetkien jälkeen hän nousi välittömästi ylös vitsailemaan, jotta mukana näytelleillä lapsilla oli helpompaa. Minä en voi lopettaa itkemistä kolmessa sekunnissa, Tommi voi.

Ikitiessä on esimerkiksi virolaisia näyttelijöitä sekä Hollywood-tuotantojakin tehnyt tanskalainen Sidse Babett Knudsen. Onko työskenteleminen heidän kanssaan erilaista kuin suomalaisten kanssa?

Juttelin jokin aika sitten John Turturron kanssa erääseen hankkeeseen liittyen. Keskustelu on pääpiirteissään ihan samanlainen Knudsenin, Turturron, Korpelan tai jonkun vasta Teatterikorkeakoulusta valmistuneen tyypin kanssa. Minä en mene selittämään näyttelijöille, mitä heidän päässään pitäisi tapahtua. Ainoa kysymys, johon minun pitää osata vastata on miksi. Miksi hahmo tekee jotain? Siihen ei voi valehdella. Jos kysymys on esitetty ja siihen on vastattu ennen tuotantoa, kaikki voi olla kuvauksissa jopa sairaan helppoa.

Olen kuullut ohjaajista, jotka musertavat näyttelijän ja pistävät näyttelijää kuvauksissa sitten pala palalta kasaan, roolihahmoksi. Mä en tiedä, miten ihminen muserretaan. Enkä haluakaan tietää.

Saunan jälkeen olit kiinnitettynä Hollywood-tuotantoon Adrift ja tapasit Harvey Weinsteinin, joka oli hankkeen tuottaja. Millaista se oli nyt Weinstein-kohun jälkeen muisteltuna?

Olin vihainen ja sokissa, kun kuulin hänen kusipäisyydestään. Olinko yllättänyt – en.

Mitä jos olisin ollut nuori nainen, joka on palkattu ohjaamaan hänelle elokuva, ja joka ajattelee Hollywood-uransa alkavan? Oltiin pimeässä ravintolan takahuoneessa. Mitä tapahtuu, kun assistentti lähtee pois? Puistattava ajatus.

Näin siis ne tilanteet, joissa ikävät asiat lähtevät liikkeelle. Koin tunteet, joita manipuloidaan. Minulle saatiin luotua pelon ilmapiiri, jossa arvostin Weinsteinia, koska pelkäsin häntä niin paljon. Hän oli mies, joka mahdollistaa kaiken. Kaikki kuiskailivat hänen ympärillään. Nyt näen, millaista teatteria se kaikki oli.

Hän puhui seksuaalisista valloituksistaan, rehvasteli. Voi kuinka olisin voinut olla se mies, joka sanoo, että olet tyhmä. Ei. Nyökkäilin toisella puolella pöytää. Ajattelin, että meistä ei tule ystäviä, mutta sä maksat mun seuraavan, budjetiltaan 15 mijoonan euron leffan. Niin hirveä se maailma on.

Metoo-liike on mahtava. Uskon avoimuuteen. Nyt monien taiteentekijöiden pitää kyseenalaistaa ajatteluaan.

Hirveintä on joidenkin miesten motkotus, että tätä tapahtuu myös toisinpäin. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta näiden tuhansien vuosien jälkeen ei ole aika marista tuollaisia.

Alalla on ollut painetta ja stressiä siitä alkaen, kun puheet listoista ja ahdistelijamiehistä Suomessa alkoivat. Mutta se on pieni ongelma verrattuna siihen, kuinka etuoikeutettuja suomalaiset elokuvaohjaajamiehet ovat. Jos ja kun jotain on tehty väärin, asia pitää korjata. Ainoa syy, miksi on ollut tabuja on se, että maailma oli erilainen. Nyt se muuttuu. Tervetuloa muutos.

Miltä elokuvaohjaajan valta tuntuu?

Valtahan on ahdistavaa. En tee itsestäni nyt pyhimystä, mutta oma kokemukseni on, että valta ei juovuta vaan ahdistaa. Mua pitää yöllä hereillä esimerkiksi sellainen, että olen joutunut sanomaan jollekin ei. Että tuonkin ihmisen ajatus piti torpata, vaikka se parhaansa yritti. Miten he nukkuvat, jotka käyttävät valtaansa nauttien siitä?

Olet myös opettanut elokuvaa ja luennoinut entisessä omassa koulussasi TTVO:lla. Onko opettamisen kokemus muuttunut?

Sitä yrittää itse tuntea heimolaisuutta: mäkin kävin tämän koulun. Mutta nyt nuorimmat opiskelijat ovat syntyneet samoihin aikoihin kuin itse aloitin TTVO:lla. Heille olen ehkä jo joku setä, joka on tehnyt useita elokuvia. Jadesoturin ja Saunan jälkeen olin varmaankin vielä jännittävä kungfu- ja kauhutyyppi, ja nuori itsekin: Saunan ensi-illan aikoihin olin 30-vuotias.

Opetustilanteissa toistan yhtä asiaa kuin mantraa. Kukaan ei opeta toiselle, miten elokuva tehdään. Voin vain kertoa, miten itse teen. Suomessa on niin monta tekotapaa kuin on ohjaajia.

On muuten todella terapeuttista mennä kerran vuodessa puhumaan ja kertoa, mitä sun itsesi mielestä sulle on tapahtunut. Se puhdistaa. Tällainen matkani on ollut, nämä olivat virheitäni tuolloin, tällaisia juttuja olen oppinut. Suosittelen kaikille.

Mitä on suunnitelmissa nyt Ikitien jälkeen?

Huomaan taas olevani tarkka, ehkä liian tarkka. Ehkä pitäisi huolestua!

Olen jo sanonut muutamalle tarjotulle jutulle ei. Yhdysvalloista tarjottiin westerniä, joka sijoittuu Alaskan kultaryntäykseen. Niin se amerikkalainen logiikka menee: olet tehnyt suunnilleen samaa genreä, osaat tehdä epookkia, okei, tässä olisi sitä lisää. Tuo oli ihan kiinnostava hanke, mutta en keksinyt, mitä minulla olisi siihen antaa.

Nyt pöydälle tulee kiinnostavia televisiokonsepteja, siis ihan Suomesta. Budjetit ovat nousseet, mutta etenkin ideat ovat kiinnostavia. Television resurssit olivat meillä aiemmin aivan liian suppeat.

Myös oma tuotantohankkeeni Don’t Come After Me on taas saanut nostetta. Se on trilleri, jossa 17-vuotias tyttö soluttautuu hänet vauvana hylänneen äitinsä perheeseen lastenhoitajana. Naisten välinen kissa ja hiiri -leikki, eräänlainen genreyllätys.

Kalle Kinnunen