10/2015 – Elli Toivoniemi on yksi Tuffi Films -tuotantoyhtiön osakkaista ja itse elokuvatuottaja, käsikirjoittaja sekä ohjaaja. Tuffin elokuvista Selma Vilhusen ohjaama ja Kirsikka Saaren kirjoittama Pitääkö mun kaikki hoitaa? nousi Oscar-ehdokkaaksi alkuvuodesta 2014. Aiemmin Jenni Toivoniemen Tuffilla ohjaama ja kirjoittama Treffit palkittiin keväällä 2013 sekä Berliinin että Sundancen arvostetuilla elokuvajuhlilla.
Tekijanoikeus.fi: Pitääkö mun kaikki hoitaa? oli kaikkien aikojen toinen suomalainen Oscar-ehdokas ja mediamyllytys oli kotimaassa sen mukainen. Oscar-noste vei teidät myös Yhdysvaltoihin. Siitä on pian kaksi vuotta. Onko pöly laskeutunut?
Elli Toivoniemi: Tuntuu siltä, että se pöly ei ole aivan laskeutunut. Aiemmat Tuffin lyhytelokuvien Sundance- ja Berliini -festivaalivoitot ovat olleet isoja juttuja ja suuria meriittejä, mutta ne ikään kuin menevät sitten ohi. Oscar-asia tuntuu jotenkin pysyvämmältä. Se virittää ajattelua ja pakottaa miettimään strategiaa. Se on tehnyt todella hyvää tekijäidentiteetille.
Toki sen patsaan olisi mielellään tuonut sieltä kotiin. Samaan aikaan tuntuu, että hyvä ettei voitettu, koska me oltiin siellä yhtäkkiä ja ilman siihen liittyvää suunnitelmaa.
Meillä ei ollut sitä pitkän leffan käsikirjoitusta, joka Yhdysvalloissa tulisi puskea tuossa tilanteessa läpi. Meillä ei ollut kunnon suunnitelmaa, miten me sijoitutaan sinne markkinoille, vai sijoitutaanko. Siinä touhussa piti käydä läpi niinkin absurdeja kysymyksiä kuin muutetaanko me nyt tänne, tai perustaako Tuffi Los Angelesiin sivutoimiston joka alkaa tuottaa perhekomediaa, joka perustuu tähän lyhytelokuvaan. Että mitä me tarjotaan Amerikalle, ja mitä Amerikka tarjoaisi meille?
Kaiken sen jälkeen ainakin oppi, että Suomen rajat ovat todella laajentuneet. Meistä tuntuu, että maailma on ihan eri tavalla auki, kuin aiemmin ajatteli.
Elli Toivoniemi: Se oli niin kertakaikkisen toinen maailma ja siellä oli niin eri pelisäännöt, että ensin tuntui, että kohta me paljastutaan. Että käy ilmi, että meillä ei ole mitään tekemistä siellä! [Nauraa.]
Samaan aikaan tuntui, että tietenkin meidän nyt pitää olla täällä, me ollaan pioneereja ja kyse ei ole enää mistään meidän yhtiöstrategiasta. Oscar-asia oli iso ja julkinen asia, jotenkin koko Suomen yhteinen. Ensimmäinen suomalainen lyhytelokuva Oscareissa, toinen ehdokkuus koskaan Suomesta.
Jokainen agentti ja tuottaja siellä kysyi, missäs se lyhytelokuvaan perustuva pitkän leffan käsikirjoitus on. Ja kun me palattiin Suomeen, kaikki kysyvät, minkälaisia rahoitusdiilejä olette allekirjoittaneet.
Me palasimme samalla toimistolle jatkamaan niitä hankkeita, mitä oltiin jo ennenkin kehitelty. Mutta mitä muutakaan siinä voisi tehdä? Miten ihmeessä tehdään perään toinen Oscar-voittajaleffa? Gaalassa me puhuimme keskenämme, että aika hyvässä asemassa ollaan, kun oma pörssiarvo ei ole yhdestä illasta kiinni. Kun siinä katseli Leonardo DiCaprion pettynyttä naamaa, kun hän ei taaskaan voittanut Oscaria, oma olo tuntui kevyeltä. Me myös juteltiin pitkään maskeeraajan kanssa, joka voitti Oscarin Dallas Buyers Clubista. Sille oli konkreettista, että omat palkkiot kymmenkertaistuvat seuraavan vuoden aikana.
Sellaisilla kärryillä mukana olo on vaativaa. En tiedä, haluaisiko elää sitä päivittäin. Se on raju maailma, jossa tarvitaan vähän erilaiset lihakset. Siellä unohtaa, oliko ensin muna vai kana. Rahaa on niin paljon.
Tekijanoikeus.fi: Minkälaisia unelmia suomalaisella elokuvantekijällä voi realistisesti olla?
Elli Toivoniemi: Kun me perustettiin Tuffi, me tähdättiin siihen, että tämä on viidessä vuodessa korkeatasoisia ja taiteellisesti tinkimättömiä elokuvia tuottava, kansainvälisesti tunnustettu yhtiö. Se oli idealistista. Mutta se suunnitelma toteutuikin yli kaikkien odotusten, alle neljässä vuodessa.
Mulle tärkeää on tehdä sellaisten hyvien tyyppien kanssa, jotka jakavat saman arvo- ja kokemusmaailman. Silloin voi varmasti seisoa sekä sisällöllisesti että tuotannollisesti samojen asioiden ja ratkaisujen takana.
Olisi tietysti hyvä, että tällä voisi myös elää. Eli oma unelma on olla omien arvojen ja oman moraalin mukaan toimiva elokuvantekijä sekä riippumaton yksityisyrittäjä.
Tietysti myös on isompia tavoitteita, kuten mahdollisimman laaja yleisö ja levitys omille elokuville. Kaupallisuus on yksi asia, mutta yleisöjä on monenlaisia. Ei laaja elokuvateatterilevitys Finnkinon saleissa ole ainoa tapa esittää elokuvia. Se voi olla kapeakin yleisö, jonka sitä kautta tavoittaa: siellä toimivat isosti vain tietyntyyppiset elokuvat.
Suomi ei ole enää vain Suomi. Meille yleisönä on vähintään koko EU-alue, tai ainakin Pohjoismaat. Puhutaan kielialueen pienuudesta ja paikallisuudesta, mutta katsokaa Islantia, siellä tehdään islannin kielellä elokuvia, jotka leviävät hyvin laajasti maailmalle. Paikallisuuden vangiksi ei kannata jäädä.
Tekijanoikeus.fi: Onko pitkä elokuva yhä kuningaslaji?
Elli Toivoniemi: On, mutta ei ratkaisevalla tavalla. Pitkän elokuvan ei tarvitse olla itsetarkoitus. Eikä siinä ole järkeä, että lyhytelokuva olisi vain käyntikortti pitkän tekemistä ennen. Eihän semmoinen käyntikorttitaide ketään kiinnosta.
Asennemaailma on toivottavasti muuttumassa sen suhteen. Katseluolosuhteet muuttuvat ja elokuvaa kulutetaan paikoissa, joissa keskittymiskyky on rajattu. Bussissa ei jaksa katsoa pitkää elokuvaa.
Minusta pitkää elokuvaa pitää perustella melkoisesti. Miksi tarina pitää kertoa pitkänä? Kuka sen katsoo? Mistä? Sekä tuottajana ajattelen, miten se tulouttaa järkyttävän suuren työpanoksen, mikä siihen laitetaan.
Tekijanoikeus.fi: Olet itse ollut Tuffin lyhytelokuvien tuottajan työn ohella myös muissa tehtävissä elokuvatuotannoissa, esimerkiksi toisena ohjaajana lyhytelokuvassa Rooli sekä yhtenä tuottajista pitkissä elokuvissa Hyvä poika ja Korso. Miten lyhyen elokuvan tekeminen eroaa pitkästä?
Elli Toivoniemi: Tekee mieli sanoa, että lyhytelokuva on sisällöllisesti ehkä jopa haastavampi.
Vaikeaa on kirkkaimman ytimen löytäminen ja sen kunnioittaminen, että osaa keskittyä vain siihen ytimeen, vaikka sinne haluaisi laittaa mukaan sitä ja tätä.
Lyhytelokuva on armoton. Jos se on kerronnaltaan löysä, se on epämääräinen eikä toimi. Jos se on jotenkin yleinen eikä asian ytimessä, siitä tuntuu puuttuvat pointti. Mutta jos se on hyvä, se menee kuin häkä.
Tuffin kolme komediallista lyhytelokuvaa ovat purreet tosi hyvin yleisöön. Samaan aikaan lyhytelokuva on parhaimmillaan tuottajan näkökulmasta järkyttävän tyydyttävää. Nämä lyhytelokuvat tulevat varmaan olemaan mun koko uralta ainoat elokuvat, joiden tuotantokustannukset on katettu ihan kuin amerikkalaisessa mallissa, kaupallisuuden sääntöjen mukaan. [Nauraa.] Pitkien elokuvien rahoitussysteemi kun on Suomen kokoisessa maassa aika toisenlainen.
Lyhärin tekemisen saa nopeasti käytiin ja se voi yllättää itsensäkin.
Tekijanoikeus.fi: Ovatko uudet levitystavat, eli lähinnä verkkolevittäminen, jo tehneet lyhytelokuvista kiinnostavampia entistä suuremmalle yleisölle?
Elli Toivoniemi: Ainakin elokuvan dvd- ja teatterilevitystoiminta on muuttunut paljon. En ollut näkemässä sitä edellisen sukupolven aikaa, kun tallennemyynnit olivat tuplatasoa. En halua haikailla taaksenpäin.
Elokuvateatterilevitys on monopolisoitunut, ja on hyvä, että nyt kokeillaan muitakin levitystapoja. Yleisradiossa näkemys on, että kaikki televisiosisällöt siirtyvät verkkoon suunnilleen kymmenessä vuodessa. Uskon, että se tapahtuu nopeammin.
Meidän lyhytelokuvia on katsottu aika paljon verkossa. Se on vain hyvä. Tärkeintä, että katsotaan.
Tekijanoikeus.fi: Elokuvien levittäminen on muuttunut lyhyessä ajassa todella paljon. Dvd-myynnit ja vuokraukset tuottivat muutama vuosi sitten usein jopa enemmän kuin menestysleffan elokuvateatterikierros. Sitten dvd-puolen liikevaihto laski romahdusmaisesti. Striimauspalvelut, kuten Elisa Viihde, Netflix ja iTunes eivät ilmeisesti vielä tuota ainakaan suomalaisille elokuvantekijöille kovin paljoa. Miltä tilanne siis näyttää?
Elli Toivoniemi: Sitä tässä nykyisessä pattitilanteessa pohditaan, että miten ja kuka maksaa sisällöstä. Meillä on kuitenkin sukupolvi, jo kasvanut, joka ei maksa sisällöstä mitään. Miten ne alkaa maksaa siitä?
Nyt etsitään sitä reittiä, että miten raha tulisi niille, jotka sitä sisältöä tekee.
Tekijanoikeus.fi: Milloin Tuffi Filmsiltä on odotettavissa pitkä näytelmäelokuva?
Elli Toivoniemi: Oscar-tiimillä eli ohjaaja Selma Vilhusen ja käsikirjoittaja Kirsikka Saaren kanssa meillä on lähes tuotantovalmiudessa pitkä elokuva Hölmö nuori sydän. Se kertoo 15-vuotiaasta Lennistä ja Kiirasta, ensirakkaudesta ja lapsen saamisesta. Suuri kehyskertomus kertoo rasismin synnystä, siitä miten vihapuheet muuttuvat todeksi, ja kuinka eriarvoisuuden siemenet ovat meissä kaikissa.
Se on ”he voisivat olla ketä tahansa meistä” -tyylinen juttu. Haluamme puhua nuorille, tehdä korkeatasoista, ei-vähättelevää draamaa.
Toinen pitkä elokuvasuunnitelma on työnimeltään Vaimo, ja siinä on Jenni Toivoniemen käsikirjoitus. Se kertoo thaimaalaisesta Ruedeesta, joka työskentee Pattayalla ja tapaa suomalaisen Jukka-Pekan. Jotenkin melko strategisesti he päättävät, että voi olla ihan hyvä diili muuttaa yhteen, mennä naimisiin ja muuttaa Suomeen. Sitten Ruedee yrittää olla suomalainen, sillä hän on tervetullut vain, jos hän muuttuu sellaiseksi kuin kyläläiset haluavat.
Dogville ja Ulrich Seidlin Paratiisi-trilogian osa Love ovat olleet siinä vahvat referenssit. Se kertoo enemmän suomalaisista kuin Ruedeesta.
Meillä on tekeillä myös sarjamuotoista juttua ja eräänlainen suurlyhytelokuvahanke. Oscar-juttujen jäljiltä saatiin entistäkin enemmän inspiraatiota yhteistuotantojen tekemiseen: osaamista voi hakea muista Pohjoismaista ja kauempaakin.
Tekijanoikeus.fi: Tuffin juttuja tuntuu aika usein yhä yhdistävän se, että ne ovat komediaa. Miksi?
Elli Toivoniemi: No kyllä se meidätkin aina yllättää. Tehdään prostituutiotarinaa, tehdään lähiötarinaa, ja huumori on aina mukana. Ja lyhytelokuvistakin tulee aina komediaa.
Tekijanoikeus.fi: Pitkä elokuva on ”hidas media”, sanotaan. Yksi elokuva-alan haaste Suomessa on tuotantoprosessin pituus. Pitääkö paikkansa, että ideasta valkokankaalle menee melkeinpä vähintään kolme vuotta?
Elli Toivoniemi: Siinä on helppo kusettaa itseään: tää tehdään kohta, tää tehdään ensi vuoden alussa… Siihen on hyvä syy: muuten ei jaksa tehdä.
Prosessissa on etenkin rahoitukseen liittyvää tyhjäkäyntiä. On todella vaikeaa tehdä kahden kuukauden ennakkosuunnittelulla briljantti juttu. Ennakkovalmistelu maksaa, vaikka kuvaukset ovat se kallein vaihe.
Tästä asiasta, päätöksenteon nopeuttamisesta, keskustellaankin nyt aika avoimesti. Asia vaan menee niin, että kirjoittajan pitää kirjoittaa ja ohjaajan ohjata, jotta ne voivat kehittyä ammatissaan. Odottaminen sinänsä ei kehitä ketään.
Tekijanoikeus.fi: Suomalaiset nuoretkin katsojat ovat alkaneet luottaa siihen, että suomalainen elokuva voi olla monimuotoista ja hyvää. Vaikuttaako se vastavuoroisesti tekemiseen?
Elli Toivoniemi: Se on kansallista itsetuntoa: osataan ja uskalletaan ottaa enemmän riskejä. Ei etukäteen mietitä, osataanko tehdä hyvää vai ei, vaan tehdään juuri niin hyvin kuin osataan.
Silloin aukeaa uusia näkökumia ja kokemusmaailmoja. Meidän Oscar-hommastakin olen ajatellut, että vilpittömästi olisin yhtä onnellinen, jos siellä olisi ollut joku muu Suomesta. Tärkeintä on, että tulee esille, ettei elokuvantekeminen ole mitään tähtitiedehommaa, vaan mekin tuolta Kalasataman toimistolta päästiin Oscareihin, kun oli onnistunut ja hyvin tehty oma juttu.
Vielä mun sukupolvesta moni kaveri ajattelee, että joku suomalainen elokuva oli ”ihan hyvä kotimaiseksi”. Se suomalaisuuden epäileminen pikkuhiljaa hälvenee, kunhan ihmiset näkevät enemmän ja mitä erilaisempia suomalaisia elokuvia.
Tekijanoikeus.fi: Tuntuu, että suomalainen elokuvantekeminen on jotenkin varmempaa ja ammattimaisempaa kuin viisi, saati kymmenen vuotta sitten. Onko se?
Elli Toivoniemi: Se on todellinen ja hieno ilmiö. On sykähdyttävää, kun ihmiset tekevät työnsä hyvin ja ylittävät itsensä.
Elokuva-alalla ei suvaita huonoa käytöstä tai dokailua pitkin työpäivää. Joskus aiemmin on ollut sellaistakin. Alalla on myös yhteistä kunnioitusta: ihmiset kuuntelevat toisiaan ja kaikkien mielipide voi olla arvokas. Semmoinen pelon ilmapiiri ja nokittelu on ollut jo pitkään hälvenemässä.
Kaikki tämä johtuu osaltaan nuorista, mua nuoremmista tekijöistä, joita alkaa tulla esille yhä enemmän. Niille ei ole enää mikään juttu, että joku on elokuvaohjaaja. Se on vain yksi duuni.
Nämä muutokset näkyvät myös kirjallisuudessa, teatterissa, jotenkin kaikessa työyhteisöjen ja työkulttuurin kehittymisessä, mitä olen elämäni aikana nähnyt. Ja kaikki nämä ilmiöt, mitä Stadissakin on viimeisen kolmen vuoden aikana tapahtunut: ravintolapäivät, siivouspäivät, Flow’t. Mahtavia juttuja. Ei Helsinki ollut mun mielestä tällainen kymmenen vuotta sitten.
