Hannaleena Hauru
11/2016 – Hannaleena Hauru on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka esikoispitkä valmistuu keväällä 2017. Sen nimi on Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset. Erikoisen nimen takaa voi Haurun aiempien teosten tyylin perusteella odottaa omalaatuista ja humoristista elokuvaa. Yli 30 lyhytelokuvaa ohjanneen Haurun tähänastisista teoksista tunnetuin lienee satiirinen Säälistäjät. Lyhytelokuvista kolme, mukaanlukien Älä kuiskaa ystävän suuhun, on valittu Cannesin elokuvajuhlien Critics’ Week -esityssarjaan.
Tekijanoikeus.fi: Mistä Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset kertoo?
Hannaleena Hauru: Elokuvan päähenkilö on aikuisuuden kynnyksellä oleva Satu, jonka paras kaveri Heidi rakastuu NHL-lupaukseen, Lauriin. Heidin ja Laurin yhteen saattamisesta tulee Sadulle pakkomielle. Tällä tavalla olen näin lyhyesti sitä kuvaillut.
Toivon, että leffasta tulee draamakomedia. Jollain tavalla se on ”arthouse”-elokuva, vaikka se käyttää myös mainstreamin kerrontakeinoja, teinikomedioistakin tuttuja.
Tekijanoikeus.fi: Mikä tekee siitä arthousea eli ”taide-elokuvaa”, vähän vino tulokulmasi?
Hannaleena Hauru: Nyt leikkausvaiheeessa huomaa, että se tulee kerronnan emootiovetoisuudesta. Vaikka siellä ikään kuin läpi leffan kulkee jopa seikkailuelokuvamainen juoni, jossa on toimintaelementtejä, niin kuitenkin moottori ovat keskeiset henkilöt ja emootiot. Toivon, että me onnistutaan siinä mitä haetaan.
Tekijanoikeus.fi: Pitkää elokuvaasi tuottaa Auli Mantilan perustama ja Jussi Rantamäen luotsaama Elokuvayhtiö Aamu, jonka edellinen elokuva oli Hymyilevä mies. Miksi juuri Aamu?
Hannaleena Hauru: Auli oli antamassa palautetta eräällä kurssilla Taideteollisessa korkeakoulussa. Myöhemmin hän tuli katsomaan mun kandiduunina tekemän lyhärin Vialliset otteet. Näytöksen jälkeen Auli antoi puhelinnumeronsa ja kahvipaketin. En ole kysynyt, olisiko Auli lähtenyt enskarista kahvipaketin kanssa himaan, jos Vialliset otteet olisikin ollut sen mielestä tosi huono. Mutta mentiin kahville ja mulla oli silloin Älä kuiskaa ystävän suuhun -lyhärin idis muhimassa, että ajoitus oli täydellinen siinä mielessä.
Tekijanoikeus.fi: Mitä olet oppinut elokuvaohjaaja ja -tuottaja Mantilalta?
Hannaleena Hauru: Laajemmalla tasolla dramaturgiaa ja ajattelun vapautta. Yksittäisenä isona opetuksena on ollut armollisuus. Kun Älä kuiskaa ystävän suuhun oli kuvattu, Auli sanoi, että muista antaa itellesi anteeksi leikkauksen alussa. Ohjaajana käy aina läpi sen vaiheen, että kun matskuja ryhdytään leikkaamaan, saa suorinta palautetta omasta työstään nähdessään raakamateriaalit. Anteeksiannon vaihe on läpäistävä, ennen kuin oikea työ voi alkaa. Muuten on edessä jatkuvaa henkistä taistelua elokuvan jälkitöissä.
Tekijanoikeus.fi: Miten päädyit elokuvanteon pariin?
Tekijanoikeus.fi: Koko lukioajan kirjoitin teatteria. Lukion jälkeen muutin Tampereelle, jossa halusin ja pääsin Tampereen Ylioppilasteatterille. Opiskelemaan pääsin TTVO:lle ja yliopistoon teatterin ja draaman tutkimukseen.
Urasuunnitelma oli, että musta tulee teatterituottaja. Sitä olen myös tehnytkin ammatikseni. Otin TTVO:lla myös käsikirjoittamiskursseja ja sitten ratkaisevaa oli se, että mun eka oikea leffakäsikirjoitus voitti NISI MASAn käsiskilpailussa. [NISI MASA on Euroopan-laajuinen elokuva-alan nuorten ammattilaisten järjestö, jota edustaa Suomessa Euphoria Borealis -yhdistys.]
Yhtäkkiä olin jossain Ranskassa, jossa ison pöydän ympärillä 20 ihmistä kehuu mun kirjottamaa tekstiä, antaa siitä palautetta ja kannustaa eteenpäin. Palaute oli sekä paljon kannustavampaa että kriittisempää, kuin mitä olin koskaan kirjoittamisesta saanut. Niillä eväillä oli helppo alkaa kehittyä elokuvantekijäksi. Kannustaminen toimii.
Hain käsislinjalle Taideteolliseen korkeakouluun [nyk. Aalto-yliopisto]. Taikin kautta sai mutkatonta hyväksyntää vakavasti otettavana tekijänä alalla, mutta NISI MASAsta tuli lopulta se tärkeämpi elokuvakoulu, joka eniten kannusti ja auttoi kasvamaan ammatillisesti.
Ohjaaminen taas tuli siitä, etten lähipiiristäni keksinyt ketään, joka olisi voinut ohjata Jos kaadun -elokuvani, joka siis perustui siihen NISI MASA -voittajakässäriin. Tuntui, että kukaan muu kuin minä itse ei olisi pystynyt kommunikoimaan sitä mitä halusin käsiksellä kertoa. Eli ohjaaminen alkoi sillä tapaa orgaanisesti – vähän pakon edessä.
Tekijanoikeus.fi: Oletko pohtinut, mistä teatteri-innostus tuli alkujaan?
Hannaleena Hauru: Muksuina tehtiin sukulaisille ja kesämökkinaapureille säännöllisesti sketsipläjäyksiä. Kymmenvuotiaana kirjoitin ekan musikaalini Keskikokoinen merenneito. Eli tosi pienestä asti se kiinnosti.
Teatteri oli tosi kiva tapa olla yhdessä. Oli niin siistiä, että enot ja mummot ja kaikki oli kattomassa meidän muksujen mitä ikinä vakoiluteatteriesitystä, joista osa oli toki tosi huonoja, mutta jotkut myös aidosti hauskoja ja jännittäviä.
Mutta ei teatteri ollut ainoa juttu. Me tehtiin videokameralla kokeiluja, mutta se oli raskasta tuotannollisesti, kun ei ollut leikkaus- tai muita jälkityömahdollisuuksia. Kaikki piti tehdä kronologiassa kamerassa leikaten.
Vaikea sanoa, olisiko elokuvaura alkanut jo aiemmin, jos tekninen saatavuus olisi ollut parempi silloin, vai olisinko silti kokenut omemmaksi teatterin, jossa yleisön responssi on aina niin välitöntä. Ei voi tietää.
Tekijanoikeus.fi: Kuinka pitkään Lauri Mäntyvaaran tuuheiden ripsien tekeminen on kestänyt?
Hannaleena Hauru: Aloitin tosissani käsikirjoittamisen 2013, kun menin Torino Film Labin Script & Pitchiin, joka on kansainvälinen käsikirjoituskurssi. Siihen saakka olin tehnyt käsikirjoittajan ja ohjaajan töitä osa-aikaisesti, ja elättänyt itseni tekemällä sekalaisia tuotannon ja leffa-alan muita hommia.
Silloin lopetin kaiken muun tekemisen ja ajattelin, että nyt kokeilen tosissani tätä leffahommaa. Vaikka on kivaa elätellä unelmaa pitkän elokuvan tekemisestä ja pyöritellä käsikirjoitusta pöytälaatikossa, huomasin että pakenin muihin töihin, koska pelkäsin, ettei mun taiteellisista ideoista ole mihinkään.
Olen koettanut välttää sitä, ettei pitkää leffaa kohtaan tule mitään messiaanista odotusta, ei itsellä eikä muilla. Kuitenkin on ollut jännä huomata, että kaikkein läheisimmätkin kaverit on enemmän kiinnostuneita tästä pitkästä elokuvasta kuin mun mistään aiemmasta lyhytelokuvajutusta.
Tekijanoikeus.fi: Lyhytelokuvistasi tunnetuin on vuonna 2015 valmistunut Säälistäjät, joka herätti pientä kohuakin, iltapäivälehtiä myöten. Miten Säälistäjät syntyi?
Hannaleena Hauru: Tunsin Tanja Heinäsen Tampereen ylioppilasteatterista. Fanitin Tanjan näyttelemistä, ja pyysin Tanjan näyttelemään Jos kaadun -lyhäriin. Sen jälkeen olemme tehneet tiivisti töita näyttelijä-ohjaaja-parina yli kymmenen vuotta. Säälistäjien ensimmäinen idea syntyi pari vuotta ennen kuin ryhdyimme kirjoittamaan sitä yhdessä. Se perustui osin Henry Laasasen ajatuksiin sukupuolten asemasta. Premissi kuului, että on joukko naisia, joilla on salainen kerho ja ne antaa säälipillua.
Elokuva-alan keskusteluissa kuulee usein sitä, että kotimaiset rahoittajat eivät uskalla lähteä mukaan rohkeisiin ja omalaatuisiin hankkeisiin. Säälistäjissä suurin sensuroija oltiin ihan me kirjoittajat itse. Aluksi meillä oli oletus, että ei tähän YLE lähde, eikä varmaan elokuvasäätiökään. Piti vain päästä sen yli: ketä me ollaan arvioimaan, mitä toiset ajattelevat? Pään sisällä kai oli sellaista outoa instituutioiden pelkoa ja uskoa, että joku vanhakantainen yläkerran herra on Säälistäjien ideaa vastaan.
Samoin tulevan pitkän leffan suhteen multa on välillä kyselty, miten vaikeaa on ollut saada näin omituinen käsis läpi tuotantoon. Kyllä tässä esikoispitkässäkin isoimmat taistelut on tapahtuneet ihan vaan mun oman pään sisällä.
Tekijanoikeus.fi: Oliko Aamulehden Markus Määttäsen kolumni – jossa hän kehotti tyttöjä harrastamaan seksiä ujojen miesten kanssa jottei näistä tulisi koulusurmaajia – yksi Säälistäjien innoittaja?
Hannaleena Hauru: Kyllä. Parin vuoden hauduttelun jälkeen idea alkoi vaikuttaa hyvältä ja toteuttamiskelpoiselta. Tarjosimme sitä Suomen elokuvasäätiön rahoittamaan novellileffa -konseptiin. Kävi kuitenkin ilmi, että Novellileffassa on kirjoittamaton sääntö, että ohjaaja ja kirjoittaja eivät saa olla sama henkilö.
SESiltä sanottiin, että voitte jatkaa ikään kuin normaalina lyhytelokuvana, jona me kirjoitettiinkin se valmiiksi. Jätettiin hakemus. Meidän hakemusta ei kuitenkaan SESillä käsitelty siinä kokouksessa, jota varten me oltiin jätetty se. Oltiin suunniteltu, että kuvataan leffa kesällä, mutta kävi ilmi, että meidän lähettämää hakemusta ei ollut avattukaan.
Päätimme kuvata leffan kuitenkin. Budjetti oli 5000 euroa niin, että tehtiin kaveripiirissä joukkorahoitus ja minä ja kuvaaja Jan-Niclas Jansson laitettiin muistaakseni tonnit omaa rahaa. Vastaavana tuottajana oli Ulla Simonen, joka laittoi pari tonnia. Työt tehtiin ilmaiseksi, mutta sitten meillä oli ehto, että jos SES vielä syksyllä antaa rahaa, niin siitä tasapalkka kaikille ja maksetaan viulut. Syksyllä saatiinkin se rahoitus, mutta totta kai Säälistäjissä yhä harmittaa, että se olisi parempi leffa, jos olisi ollut vähän enemmän rahaa. Olisi voitu ottaa vaikka laajempia kuvia kuvausten aikana tai palkata lavastaja ja pukusuunnittelija.
Kivointa Säälistäjissä oli se, että lyhytelokuvasta puhuttiin. Se osoitti, että jos teoksen aihe on kiinnostava, se riittää keskustelua herättämään, Suomessakin. Että ei tekijöiden tai tuotantoyhtiön tarvitse olla tunnettu, eikä tarvita markkinointibudjettia. Joskus näinkin.
Tekijanoikeus.fi: Millaista palautetta Säälistäjistä tuli?
Hannaleena Hauru: Ensi-ilta oli Lens Politica -festivaaleilla. Ne kutsuivat Markus Määttäsen enskariin. Hän tuli ja tykkäsi leffasta. Se oli hauska veto myös Määttäseltä iteltään. Hän kehui leffaa julkisesti hyvin linjakkaasti.
En lukenut nettikirjoittelua aiheesta, Tanja luki. Siitä kirjoitettiin paljon ja monista näkökulmista, ja siis kaikki tämä ennen kuin kukaan oli elokuvaa nähnyt. Olin itse Ranskassa juuri silloin kun elokuvasta oli kohua, joten Tanja antoi useimmat haastattelutkin.
Elokuvan nähneetkin ovat toki antaneet elokuvasta kriittistä palautetta, lähinnä sitä, että ”en ymmärrä, että mitä hauskaa tossa leffassa oli”. Mutta toisaalta mä itse en ymmärrä, mitä hauskaa on Luokkakokous 2:n trailerissa. Tekee toki mieli katsoa se elokuvateatterissa ja yrittää ymmärtää, miksi se on ihmisten mielestä hauska. Mulla ei sinänsä ole mitään mainstreamia vastaan, päinvastoin. Olisi oikeesti tosi kiinnostavaa ohjata joku kikkelikomedia koko kansalle tulevaisuudessa, mutta toistaiseksi ei ole pyydetty.
Tekijanoikeus.fi: Olet laittanut omia lyhytelokuviasi, niitä vanhimpiakin, Vimeoon kaikkien katsottavaksi. Miten itse suhtaudut omiin varhaisempiin teoksiisi?
Hannaleena Hauru: Jos kaadun, jonka tekemisestä on jo 11 vuotta, esitettiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla nyt ja olin paikalla. Sen kömpelyyttä katsoi lempeällä hellyydellä.
Kun eka oma ”oikee” lyhytelokuva valmistui, se tuntui kovimmalta jutulta ikinä. Sen jälkeen siitä kasvaa ulos ja katsoo sitä jotenkin halveksuen muutaman vuoden. Ja nyt huomasin, että olen kai itse kasvanut, koska hyväksyn, että tällainen se on.
Mutta oli myös sellaisia ajatuksia, että miten mikään raati on palkinnut tätä elokuvallisista syistä: on niin hidasta rytmillisesti ja niin asetelmallista. Itse sen opiskelijamaisuuden huomaa. Näen liialla vakavuudella tehdyn elokuvan.
Tekijanoikeus.fi: Tuntuu että viimeisen kymmenen tai viidenkin vuoden aikana suomalainen elokuva on ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Miltä suomalainen elokuva näytti silloin 2000-luvun alussa, kun aloitit opinnot?
Hannaleena Hauru: Vuonna 2003, kun aloitin opinnot TTVOlla, melkein aina kun näki kotimaisen uuden elokuvan, se synnytti paljon myötähäpeää. Totta kai silloin oli siinä kriittisessä opiskelijamoodissa, jossa kaikki elokuvat ovat paskaa, paitsi von Trierin ja Kubrickin. Nykyään kotimaiset elokuvat voivat ihan aidosti koskettaa mua. Eli moneen vuoteen ei ole enää tarvinnut lähtökohtaisesti jotenkin pelätä sitä, että iskee myötähäpeä, kun katsoo kotimaisen. Ei se johdu vain siitä, että opiskelijana oli niin yli-intohimoinen elokuvataidetta kohtaan.
Onhan niinkin, että on kivempaa nyt tehdä leffaa sillä oletuksella, että saattaa jopa olla, että ensi elokuussa ihmiset menee katsomaan meidän pitkää elokuvaa, koska ne on ehkä nähneet muitakin kotimaisia, joista ne ovat tykänneet. Eli en mä nyt silleen äkkiseltään keksi parempaa aikaa olla kotimainen elokuvaohjaaja.
Tekijanoikeus.fi: Missä audiovisuaaliset juuresi ovat?
MTV:llä (MusicTV), loppuysärillä. Se oli sitä, että tuli yläasteella koulusta ja laittoi MTV:n päälle. Ne samat musavideot näkyivät uudestaan ja uudestaan.
Radioheadin Street Spirit oli tärkeä. Se oli Jonathan Glazerin ohjaama. Jonas Åkerlund teki Madonnan Ray of Lightin videon. Daft Punkin Around the Worldin video on Michel Gondryn. Tietysti vasta myöhemminhän siitä otti selvää, keitä ohjaajia näissä oli taustalla.
Olisi kiva tutkia VHS-sukupolven audiovisuaalista käsitystä. Itselläkin monia kokemuksia perustui siihen, että näki samat tietyt asiat niin monta kertaa, ja niissä sitten aukesi erilaisia tasoja.
Yhtä lailla sitä oli Simpsonien alkukausien nauhoittaminen VHS:lle. Miten paljon ne yhä uudelleen katsotut jaksot ovat vaikuttaneet omaan rytmitajuun ja huumorintajuun?
Olen nähnyt Citizen Kanen ekan kerran joskus parikymppisenä, ja silloin eka ajatus oli, että hetkinen, tämähän on kuin se Simpsonien jakso, jossa on Citizen Kane-parodia.
Tekijanoikeus.fi: Populaarikulttuurin eräs piirre on hyväksi havaitun häpeilemätön toisto. Joitain elokuvan klassikkoja ei ehkä niinkään ihaile, vaan korkeintaan arvostaa, koska ne lopulta nähdessään on nähnyt samoja juttuja tehtynä uudelleen ja jopa paremmin myöhemmissä elokuvissa. Tunnistatko tämän?
Hannaleena Hauru: Kyllä, ja samaan tapaan näin lapsena Spaceballs – avaruusboltsit -elokuvan vuosia ennen Tähtien sotaa, jota se tarkkaan parodioi. Pidin sitä silti lapsena ihan hauskana.
Mutta on myös toisenlaisia kokemuksia. Joskus vähän yli parikymppisenä menin joulun välipäivinä elokuva-arkistolle katsomaan Suuren gangsterisodan. Istuin penkillä ja katsoin, että okei, mä olen nähnyt tämän miljoona kertaa – ja aina väärin ja huonosti tehtynä. Se oli ihana tunne, mutta häiritsevä: ymmärsin nähneeni valtavan määrän halpoja kopioita jotka yrittävät olla juuri tätä.
Tekijanoikeus.fi: Millaiset elokuvat inspiroivat sinua?
Hannaleena Hauru: Viimeisin iso yllättäjä oli Alejandro Jodorowskyn Endless Poetry. Näin sen Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Mulla on isoja pappaelokuva-angsteja, mutta Jodorowsky riemastutti mua äärettömän paljon ja inspiroi mua tekijänä. En muista, milloin viimeksi on ollut yhtä nimenomaan inspiroivaa leffankatsomiskokemusta.
Elokuvantekijänä ylipäätään innostun aika vähän elokuvista sinänsä. Nykyfilosofian lukeminen on iso jatkuva inspiraation lähde, tai viime syksynä muistan, että Pariisissa paleontologian ja anatomian galleria Jardin des Plantesissa innosti ihan hulluna.
Tekijanoikeus.fi: Aiempia töitäsi tuntevat saattavat yllättyä siitä, että olet nyt ohjannut Ylelle Uusi päivä -päivittäissarjaa. Miltä se tuntuu?
Hannaleena Hauru: Oli hauskaa, että mua pyydettiin vierailevaksi ohjaajaksi, ja suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla olen ollutkin mukana.
Mun mielestä YLEllä on kaikki edellytykset tehdä tosi kunnianhimoista ja korkeatasoista TV-draamaa, mutta Uuden päivän kaltaisessa koneistossa on haastavaa taistella laitostumista vastaan: sitä menee itsekin helposti siihen “no näin tätä sarjaa tehdään” -kompromissikelaan.
Uudessa päivässä on tosi hyvä työilmapiiri, upeesti toimiva tuotannon puoli ja yksi kivoimpia työryhmiä joiden kanssa olen ollut. Mutta pahimmillaan kiva fiilis työpaikalla voi johtaa siihen, ei haasta itseään tai työkavereitaan kehittymään eteenpäin. On väärin syyttää kiirettä ja ajanpuutetta siitä, että laatu kärsii: laatu kärsii eniten asenteista omaa työtä kohtaan.