Ilja Rautsi

10/2018 – Ilja Rautsi on käsikirjoittaja, joka tuo suomalaiseen elokuvaan aivan uusia maailmoja. Mikäli rahoituskuviot toteutuvat toivotulla tavalla, ensi vuonna kuvataan kaksi hänen kirjoittamaansa elokuvaa, joista toinen on kauhua ja toinen scifiä. Rautsin esikoisohjaus, lyhytelokuva Helsinki Mansplaining Massacre on tänä syksynä tehnyt maailmalla vaikutuksen, ja hän kaavailee myös omaa pitkää elokuvaansa, jonka lajityyppi on kauhukomedia. Fantasiagenreihin erikoistunut tekijä on taustaltaan leffafriikki ja elokuvakriitikko.

Kuva: Ilja Rautsi
Kuva: Ilja Rautsi

Aloitetaan äärimmäisyyksistä. Lyhytelokuvassasi Helsinki Mansplaining Massacre nähdään aikamoinen verilöyly. Se kertoo Anna Paavilaisen näyttelemästä naisesta, joka kohtaa syrjäisessä talossa miesselittäjiä, joita näyttelevät esimerkiksi Kari Hietalahti, Pekka Strang ja Vesa-Matti Loiri. Seksistiset tollot tuhoutuvat splatter-hengessä. Miksi elokuvassasi oksennetaan puolikkaaseen ihmispäähän?

Puolipäähän oksentamisen lisäsin käsikirjoitukseen aika lopussa, kun hoksasin, että kauhuelokuvassa pitäisi olla jotain, mitä ei ole aiemmin nähty. Tajusin, että tätä en ole nähnyt, ja että kohtaus toimii katarsiksena.

Koreassa festareilla yleisöstä myös kysyttiin, miksi pojan piti kuolla. Osasin sanoa vain, että because it’s funny. Elokuvan sisäisessä maailmassa siihen on toki syynsä.

Mansplainingissa kauhu otetaan tosissaan, mutta myös komedia otetaan tosissaan. Kun nämä tapahtuvat yhtä aikaa, syntyy hysteriaa.

Mutta miksi juuri tämä groteski genre?

Kauhukomediassa ja ylilyövässä genrejutussa on mahdollisuus ottaa yhteiskunnallinen, kulttuurisesti hankala isokin aihe ja käsitellä sen pinnanalaista puolta ja tunnekokemusta rehellisesti ja totuudellisesti, vaikka homma menee näennäisesti överiksi. Tietysti paljon sallii sekin, että tyylilaji on myös satiiri.

Minua pelottaa iso osa elämästä ihmisten kohtaamisesta yksinoloon, ja samalla tiedän tällaisten pelkojen olevan absurdia. Tästä voisi todeta koko elämän olevan kauhukomediaa, kukaan ei vaan tiedä milloin nauraa ja milloin kirkua.

Miesselittämistä voisi käsitellä myös realistisessa tarinassa, jossa autokoulunopettaja suhtautuu oppilaaseensa alentuen. Mutta miten lyhyeen draamaelokuvaan saisi niin monia tasoja kuin vetämällä jutun ronskisti näin koville kierroksille? Miten siihen saisi mukaan varhaiskasvatuksenkin tason, jota poika Mansplaingissa edustaa? Uskon, että pääsin tässä pureutumaan syvemmälle ja alitajuntaan asti.

Helsinki Mansplaining Massacre on otettu maailmalla todella hyvin vastaan. Ensi-ilta oli heinäkuussa Etelä-Koreassa Bucheonin festivaaleilla, jossa se palkittiin parhaana lyhytelokuvana. Olet kiertänyt sen kanssa jo Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Yhdysvalloissa. Olet paitsi kirjoittanut, myös ohjannut sen. Miten näin pääsi käymään?

Olen aika introvertti persoona ja ohjaajan työ on kuluttavaa, koska siinä pitää olla koko ajan ihmisten kanssa ja avoimena. Minun on ollut myös vaikea vaatia ihmisiltä asioita, ja juuri se on keskeinen ohjaajan tehtävä.
Kävi kuitenkin niin, että kun olin keksinyt idean Mansplainingiin ja ryhdyin kirjoittamaan, en tiennyt kuka suomalainen ohjaaja hommaan sopisi. Meillä ei ole ohjaajia, joilla olisi takanaan kauhukomediaa ainakaan tällaisessa sävyssä.

Tajusin, että tämä on ohjattava itse. Jos valitsee oikeat ihmiset ympärilleen, ohjaaja on filtteri, joka seuloo parhaita ideoita ja määrittää kokonaissävyn. Siihen kuuluu näyttelijöiden ohjaaminen samaan rekisteriin, mikä on kauhukomediassa vielä erityisenkin tärkeää. Eihän näyttelijöilläkään ollut aiempaa kokemusta hysteerisestä kauhukomediasta.

Vaikka ohjaaminen on haastavaa, se on myös todella hauskaa. Näyttelijöiden kanssa työskenteleminen on jopa helvetin hauskaa.

Miten Helsinki Mansplaingin Massacre roolitettiin?

Anna Paavilaista ajattelin heti pääosaan. Anna on hauska, lahjakas ja hänellä on hyvät silmät kauhuelokuvaan – tässä genressä silmät ovat tärkeät.

Kun Anna tuli, oli hyvä lähteä roolittamaan miehiä. Sitä tosin vähän piti kiroilla, että todella monet näyttelijät olivat teatterissa kiinni.
Vesku tuli mukaan viime metreillä. Oli vaikea sallia itselle mahdollisuus, että ihan oikeasti kysyisimme häntä mukaan!

Vesku oli todella messissä. Hän mehusteli monologejaan. ”Nainen on universumin rakkauden kuva” -repliikki on muuten suoraan Jari Halosen haastattelusta. Halonen pahoitteli, että meni kasvattamaan tyttäristään feministejä, koska nainen on hänen käsityksensä mukaan ”universumin rakkauden kuva”. Elokuvassa on muitakin suoria lainauksia tosielämästä – se on sikäli keinoiltaan osin kuin Eduskunnan kaltaista dokumenttiteatteria.

Kerrotko vähän pitkistä elokuvista, joita kirjoitat. Aloitetaan Pahanhautojasta.

Pahanhautoja on kauhudraama, joka perustuu omaan ideaani. Kuvauksiin tähdätään ensi kesänä.

Pahanhautojan ohjaa Hanna Bergholm. Elokuvassa 12-vuotias perfektionistiksi kasvatettu tyttö löytää linnunmunan ja rupeaa hautomaan sitä öisin. Muna kasvaa suuremmaksi ja siitä kuoriutuu tytön kokoinen olento, joka on puoliksi lintu ja puoliksi anorektinen tyttö.

Tyttö ruokkii olentoa, joka toteuttaa tytön kaikki haudatut toiveet. Pohjimmiltaan se on tytär-äiti-tarina.

Pahanhautojaa tuottaa Mika Ritalahti Silva Mysterium -yhtiölle. Elokuvan kehittelyssä auttoi Nordic Genre Boost -kehittelyhanke, josta saatiin ihan konkreettista rahaa. Siitä oli paljon hyötyä sekä versioiden kirjoittamisessa että hirviön suunnittelussakin.

Harva asia on niin tyydyttävää kuin saada meiliin suunnitelmia hirviöstä elokuvaan, jota kirjoittaa! Olentoa ovat suunnitelleet alustavasti Troll VFX -efektifirman Jussi Lehtiniemi ja sittemmin elokuva-alan lavastus-, puku- ja rekvisiittafirma Sankariliigan väki.

Nyt on päästy jo miettimään hirviön käytäntöäkin. Haluamme tehdä olennon pääasiassa nukella, johon CG:tä [tietokoneanimaatiota] lisätään. Kokonaan fotorealistinen CG-hahmo olisi liian kallis toteuttaa uskottavasti. Monesti näkee elokuvissa epäluonnollisen painottomia CG-olentoja.

Pahanhautoja ei ole kovin tyypillinen suomalaiselokuva, mutta eivät ole nämä muutkaan.

Mitä hyvä kauhuelokuva sinulle tarkoittaa ja onko sellaisen tekeminen Suomessa vaikeaa?

Vakava kauhudraama, jossa yliluonnollinen ei ole pelkkä metafora, on genre, jota monet suomalaiset elokuva-alalla eivät tunnista tai tunne. Minulla yliluonnollisen pitää olla elokuvan sisällä totta.

Jos tällaista elokuvaa esitellään arthouse-hankkeena [taiteellisena draamana], tulee kehitysehdotuksia, että mitäs jos tämä yliluonnollinen aines olisi vaan vertauskuvaa tai päähenkilön projisointia? Sanon, että joo joo, mutta mitä jos se ei olisi?

Elokuvan ulkopuolelta katsottuna yliluonnolliset ainekset ovat tietysti metaforaa. Käytän niitä käsitelläkseni näitä teemoja. Mutta minusta yliluonnollinen aines elokuvan sisällä ei ole kiinnostavaa, mikäli se ei ole elokuvan hahmoille ja maailmassa täyttä totta.

Kauhuelokuva Bodomin menestys tuntui valtavan hyvältä: se näytti kaupallisessa mielessä, että Suomessa voidaan tehdä kauhuelokuva, jolle on katsojia. Siinähän oli iso riski rahahanojen sulkemisesta kauhulle: ei toimi Suomessa! Bodom menestyi käsittääkseni kansainvälisestikin aika hyvin.

Minua hämää se, että kauhuelokuvien kansainvälisiä mahdollisuuksia ei Suomessa oikein nähdä. Kauhu kiinnostaa harvaa suomalaista tuottajaa, vaikka siinä jos missä genressä on mahdollisuuksia päästä muillekin kuin kotimarkkinoille.

Entä miksi yliluonnolliset kauhuelokuvat eivät ole aiemmin oikein Suomessa toimineet? Onhan niitäkin tehty viime vuosina.

Niitä on tehty todella vähän. Sauna oli aivan ok, vaikka menee lopussa sekavaksi. Siinä ei ehkä tehty lopullista päätöstä, mikä elokuvan lajityyppi on.
Syvälle salattu vetää maton alta siinä, mitä se on. Miten kauhusta pitävä katsoja voisi nauttia elokuvasta, joka halveksuu omaa genreään? Jos tekijät ovat sitä mieltä, että kummituksia ei ole, ei sellaisen elokuvan kummituksista voi nauttia.

Emmi Itärannan romaaniin Teemestarin kirja perustuva Veden vartija puolestaan on dystopia eli kuvaus kauheasta tulevaisuudesta. Kuinka päädyit sen käsikirjoittajaksi?

Veden vartijaa on kehitelty kolmisen vuotta. Ohjaaja Saara Saarela luki kirjan ja vei sen Bufo-tuotantoyhtiöön. Bufo -yhtiön tuottaja Mark Lwoff soitti mulle ja kysyi, olisinko kiinnostunut käsikirjoittamisesta.

Kirja oli ollut mulla jo lukulistalla, sehän on kansainvälisesti hyvin menestynyt tieteisromaani. Luin kirjan ja ajattelin, että kyllä tästä hyvän elokuvan saisi.
Sitten kuvio meni mielenkiintoisesti: minun piti tavata Saara, jota en tuntenut, ja kertoa hänelle, miksi sopisin käsikirjoittajaksi. Tämän jälkeen Saara ja minä menimme tapaamaan Emmiä, joka piti vakuuttaa siitä, että me kaksi ja Bufo olisimme oikeat tekijät. Teemestarin kirjan elokuvaamisesta oli muitakin kiinnostuneita.

Emmi valitsi meidät ja seuraavaksi oli vuorossa Elokuvasäätiön vakuuttaminen siitä, että he antaisivat käsikirjoitustukea. Kun nämä kolme vakuuttelua oli suoritettu, koin jo itsekin, että olen ansainnut tämän hankkeen. [nauraa]

Teemestarin kirja -romaani tapahtuu pitkälti kertojan pään sisällä. Miten sellainen kerrontatapa muutetaan elokuvaksi?

Emmi kirjoittaa kauniisti. Teemestarin kirja on soljuvaa, kaunista ja harkittua proosaa.

Ensireaktioni käsikirjoittajan näkökulmasta oli kyllä että voi saatana, kun ekassa lauseessa kävi ilmi, että romaanissa on minäkertoja. Se on haastavaa, koska lukijalle sellainen proosa on yhtä kuin kertoja henkilönä. Elokuvassa asiat pitää kuitenkin näyttää, konkretisoida. Ensimmäinen kysymys kaikille muille olikin, että ei kai kukaan halua elokuvaankin kertojanääntä? Onneksi vastaus oli ei.

Esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby -romaanin [suom. Kultahattu] elokuvaversiot ovat aina menneet pieleen, koska romaanin päähenkilö seuraa tapahtumia sivusta ja elokuvantekijät ovat halunneet pitää siitä kiinni. He eivät kai halua luopua romaanin kertojanäänestä, joka on kaunista proosaa. Nuo filmatisoinnit eivät kuitenkaan ole lainkaan vetäviä, koska asiat eivät tapahdu päähenkilölle, vaan tämä tarkkailee sivusta ja selostaa, mitä tuolla tapahtuu.

Teemestarin kirjan tekemisessä draamaksi oli haasteena myös se, että heti alussa pitää kertoa tulevaisuuden maailmasta paljon, vaikka kirjassa tietoa voidaan tiputella aina välillä. Pitää jäsennellä, mitä seikkoja paljastuu mitäkin kautta, ja mikä on visuaalista ja mikä on kerrottava dialogissa.

Miten kirjailija suhtautui siihen, että hänen teoksensa muunnetaan kokonaan toiseen kerrontamuotoon?

Emmillä oli terve suhde siihen, että leffa on leffa ja kirja on kirja, kunhan tarinan moraali ja ydin säilyvät samana. Kun en ollut aiemmin kirjasovitusta tehnyt, mielenkiintoista oli myös se, kuinka muokataan tarinaa ja maailmaa, jotka joku on jo kerran ajatellut todella pitkälle. Emmi oli jo tarkasti kirjoittanut, minkälaisia hahmot ja heidän motiivinsa ovat.

Suomessahan harvemmin tehdään fantasiaa, kauhua tai scifiä, ja elokuvan keskimääräinen budjetti on alle 1,5 miljoonaa euroa. Nämä kaksi ensimmäistä pitkää elokuvaa, jotka käsikirjoituksistasi näillä näkymin tehdään, taitavat olla suomalaisittain kalliita?

Rahoitusten varmistumista yhä odotetaan. Ensin kotimaan rahoituspalikat varmistuvat ja sitten ulkomaiset. Mutta sekä Pahanhautoja että Veden vartija ovat pitkällä.

Pahanhautojan budjetti on 2,5-3 miljoonaa euroa, ja Veden vartijan noin neljä miljoonaa. Eli ei voi syyttää ainakaan vähästä kunnianhimosta ensimmäisten leffojen suhteen. [nauraa]

Veden vartijassa en ole joutunut miettimään toteuttamisen resurssien rajallisuutta ainakaan vielä, vaikka se sijoittuu tulevaisuuteen. Siinä ei ole suuria toimintajaksoja, ja sen kuvaama maailma on karu.

Olet opiskellut Taideteollisen korkeakoulun eli nykyisen Aalto-yliopiston Elokuvataiteen osastolla. Minkälaisia ovat suomalaisen elokuvakoulutuksen ongelmat? Mitä niille voi tehdä?

Koulun opettajat ovat entisiä alan tyyppejä, jotka joskus kinailevat keskenäänkin. Monilla on taustalla tapettuja mahdollisuuksia ja aidosti pahoja kokemuksia.

Sillä on seurauksia oppilaisiinkin. On riski, että opiskelijat ovat jo valmistuessaan sisäistäneet itseensä toisen polven katkeruutta. Yritin tietoisesti pitää mielessäni, että haluan iloita ja välttää synkkyyttä.
Alan kauan muhinut seksismi ja syrjintä eivät tuota iloisia ihmisiä. On hyvä, että näitä mätäpaiseita nyt puhkotaan.

Muutosten on pakko olla systemaattisia, jotta ne tuottavat tulosta. Yksittäiset paljastukset saattavat olla tarpeen. Muutokseen ei kuitenkaan johda se, että vain todetaan noiden olleen pahoja. Miten valtarakenteet puretaan, kun monet niitä luoneet ja ehkä väärinkäyttäneetkin ovat yhä alan huipulla? Se on hankalaa.

Epäsuhdat eivät näy ihmisille, jotka eivät ole perehtyneet alaan.

Mitä itse voit käsikirjoittajana tehdä tasa-arvon edistämiseksi?

Paljonkin. Käsikirjoittajilla on valtaa, jota voimme käyttää vastuullisesti. Tietysti se tuottaa vaivaa ja vaatii harkintaa. Kirjoittajalla on usein supervahva ego, itsepäisyys, joka voi viedä toiseen suuntaan.

Käsikirjoittaja välillisesti työllistää ison joukon ihmisiä, eli on sikäli hyvin etuoikeutetussa asemassa. Jos roolihahmon kuvailuun ei erikseen kirjoita jotain muuta, siihen valitaan perustyyppi. Perusvalinta on valkoinen mies. Mutta maailma ei ole vain sitä.

Käsikirjoittajan tapa tehdä muutoksia on kirjoittaa siihen maailmaan vaihtoehtoja, jotta niitä sitten roolituksessa haettaisiin.

Mansplainingissa yhteiskunnallinen korrektius ja kuvaston makaaberi epäkorrektius lyövät railakkaasti kättä, kun veri lentää ja sovinistimiehet saavat vähintään ansionsa mukaan. Mikä on intuition, tietoisen kirjoitustyön ja omien asenteiden tarkkailun suhde?

Kirjoittajana mietin aktiivisesti paljon representaatiokysymyksiä. Pitää itse miettiä, onko maailma tunnistettava sellaisena kuin sen kirjoitan sekä muistaa, että voin vaikuttaa oikeudenmukaisuuteen. Samalla tiedän, että elokuvankatsojana olen omassa katsomishistoriassani kuluttanut paljon juuri niitä elokuvia, joissa toimijoina on vain valkoisia miehiä. Sellainen maailma toistuu hyvin helposti siinä, mitä kirjoitan.

Me voimme kirjaimellisesti luoda uutta. Suuri puolustuspuhe on, että taide tulee alitajunnasta, ja se on totta, mutta sieltä tulee myös paljon paskaa ja vanhoja asenteita. Tämä työ on nimenomaan tuon kaiken työstämistä omin välinein ja tietoisesti. Eli pitää oksentaa se alitajunnasta, katsoa sitä uudelleen ja eritellä, mikä on arvokasta.

Sitä koko luova prosessi on. Ensin tulee intuitio, jonka jälkeen työstät materiaalia. Tietoinen työstäminen tulee vaiheeseen, jota kutsutaan writer’s blockiksi. Se tarkoittaa, että tarvitset uuden intuition eli lopetat tietoisen työstämisen.

Käsikirjoittajan työssä keskeisin juttu ja keskeisin haaste on se, että samaan aikaan pitää olla täysin eläytynyt hahmon tunnehetkeen ja olla sen yläpuolella, nähdä kokonaisuus, hahmottaa minne tilanteen pitää johtaa ja vielä tiedostaa, mikä on ja mikä ei ole teemaan sopivaa. Kaikki tämä on ristiriidassa keskenään!

Tehdäänkö elokuvakouluissa elokuvantekijöitä?

Elokuvakoulut toimivat yleensä niin, että sinne menee oppiakseen yhden tekemisen tavan, jonka jälkeen käytetään vuosia, että päästään siitä tekemisen tavasta irti ja löydetään oma tapa. Tämä ei ole moite vaan väistämätöntä.

Minulle Kino Euphoria -tapahtumat olivat tärkeitä. Niissä tehtiin lyhäri parissa päivässä. Se vapautti tekemisen meininkiä irrottelun suuntaan, se oli terve sivupolku elokuvakoulun rinnalla.

Miten Kino Euphoria siis vaikutti sinuun?

Niissä amatöörilyhäreissä kaikki tekivät kaikkea, ja resurssit olivat kotikutoiset, ammattilaishommiin verrattuna olemattomat. Se vaikutti esimerkiksi suoraan siihen, miksi Mansplaining on sellainen kuin se on: en halunnut käyttää CG:tä, koska tiesin että ilmankin pärjää. Yhdessä kohtaa Mansplainingia kuvat on yhdistetty tietokoneella, kun mennään silmästä läpi. Muuten on käytännön juttuja: aivokäytävä oli lihaa ja puuroa, jonka läpi vedettiin GoPro-kamera, ja kuva ajettiin elokuvassa toisin päin.

Kokeileminen tuo tekemiseen riemua ja muistuttaa siitä, että vakavinkin elokuva on pohjimmiltaan aikuisten hiekkalaatikkoleikkiä: ”ja sit nää tekis näin”.

Mansplainingin 15 minuuttiin mahtuu valtavan paljon asioita. Se tuntuu lyhyemmältä kuin monet ajallisesti lyhyemmät, tyyliltään viipyilevät lyhärit…

Mansplaingissa näkee sen, miten pakattuja juttuni tuppaavat olemaan. Asiat eivät ainakaan jää roikkumaan. Se tulee varmasti siitä, että olen myös leikannut elouvia jonkin verran, esimerkiksi Kino Euphoria-hankkeissa.
Minusta kaikkien kirjoittajien pitäisi kokeilla leikkaamista ja näyttelemistä. Leikkamisesta oppii rytmiä ja sitä, mikä on tarpeellista. Kun on leikannut tarpeeksi, huomaa jo kirjoittaessa, että jos leikkaisin tätä elokuvaa, tulisin kohtaukseen vasta tuosta ja siirtyisin seuraavaan kohtaukseen jo tuosta.

Olet myös ohjaamassa itse pitkän elokuvan, jonka nimi on Punaista lunta. Helsinki Mansplaining Massacren menestyksen myötä hanke on alkanut edistyä liukkaasti. Siitä on toteutuessaan tulossa Suomen ensimmäinen vampyyrielokuva. Miten tuot verenimijämytologian Härmään?

Kun vampyyrina olet ikuisesti sitä, mitä olit kun ihmisestä vampyyriksi muutuit, mitä jos olisit lihava, kaljuuntuva ja keski-ikäinen suomalaismies?
Vampyyri pitää mytologian mukaan kutsua sisään, jotta se voi ylittää talon kynnyksen. Siksi tämä vampyyri tekee keikkaa joulupukkina. Se voi syödä näin kokonaisen perheen kerrallaan.

Toinen keskushahmo on 16-vuotias tyttö, joka haaveilee omasta komeasta vampyyristään Twilight-hengessä sekä haluaisi eroon omasta perheestään, etenkin thaimaalaisesta äitipuolestaan. Kolmas hahmo on tuon keski-ikäisen vampyyrimiehen eläkeläisveli. Hän on ikääntynyt nämä vuodet, kun veli taas ei ole muuttunut vanhemmaksi. Nämä kolme kohtaavat jouluyönä.

Punaista lunta on hengeltään lähellä amerikkalaista rajumman kauhukomedian perinnettä, mutta se on kuorrutettu paksusti suomalaisella noloudella. Mansplainingiin verrattuna se on enemmän hahmovetoinen, mutta tässä haluan kameran kautta käsitellä male gazea eli miehistä katsetta, jolle naiset etenkin kauhuelokuvissa usein altistuvat.

Olettaen, että hanke etenee, kuvauksiin on varmasti vielä ainakin vuosi aikaa. Valmistaudun siihen, että ohjaaminen on rankkaa. Mansplainingin viiden päivän kuvausten jälkeen makasin kaksi päivää kotona enkä kyennyt puhumaan oikein muuta kuin kiittämään pizzalähettiä. Aivojen yksi sektori oli aika lopussa. Siksi haluan tehdä toisen lyhärin ennen kuin ohjaan pitkän elokuvan.

Ahkeruutesi on aikamoista, koska olet kirjoittamassa myös lastenelokuvaa, joka perustuu Juice Leskisen kirjoihin. Mikä se on?

Elokuva perustuu Juice Leskisen luomiin Räkä ja Roiskis -hahmoihin. Sen ohjaa Teemu Nikki ja tuottaa Jani Pösö.

Nikki ja Pösö olivat keksineet juoni-idean, jolla Juicen kaskukokoelmia muistuttaviin kirjoihin saadaan tarinaa verbaliikkairrottelun lisäksi. Kun he pyysivät minua siihen, kerroin Time Bandits- ja Top Secret -tyyppisistä ideoistani, ja ne vetosivat heihin. [Time Bandits on fantasiaseikkailu, jonka ohjasi Terry Gilliam. Top Secret on kreisikomedia, jonka tekijät ovat samoja kuin Hei me lennetään- ja Mies ja alaston ase -elokuvilla.]

Se on fantasiakomedia, jossa vitsien on tarkoitus olla aina yhtä aikaa hauskoja sekä aikuisille että lapsille. Jos vitsi on aikuiseen makuun, sen täytyy olla myös niin absurdi, että se toimii lapsillekin.

Yksi kiinnepiste itselle on Don Rosan Aku Ankka -tarinoiden maailma, jossa taustallakin tapahtuu aina jotain jännittävää. Visuaalisuutta, absurdiutta.

Olet Rakkautta & Anarkiaa- ja Night Visions -elokuvafestareilla vakiokävijänä 1990-luvulta alkaen nähty leffojen suurkuluttaja, entinen leffakeräilijä ja näissä piireissä tunnetusti suuri Terry Gilliamin fani. Time Bandit -yhteys taitaa tarkoittaa, että Räkä ja roiskis -hankkeeseen pääset kanavoimaan Gilliamia?

Joo. Mutta Helsinki Mansplaining Massacressakin oli vahva Gilliam-vaikutus. Se on kuvattu Gilliamille tyypillisillä linsseillä.

Sen huomasi jännästi, että heti kun alan ajatella kerrontaa ohjaamisen kannalta, haluan ottaa käyttöön 18 millin linssit. Ne vain tuntuvat oikeilta. Tapani nähdä elokuva kuvina tulee eniten Gilliamilta.

Tämä kaikki on Suomessa lievästi sanottuna uutta. Miten rahoittajat suhtautuvat fantasiahankkeisiisi?

Pääasiassa oikein hyvin – uskoakseni myös siksi, että näissä hankkeissa fantasiaa hyödynnetään draamasisällössä, eikä se ole vain joku siisti juttu seassa. Välillä joutuu kuitenkin perustelemaan asioita, joiden erikseen perusteleminen ei ollut tullut mieleenkään.

Suomessa ja ulkomailla on kysytty, onko Pahanhautoja lastenelokuva, kun päähenkilö on lapsi. Ei ole! Suomikontekstissa lapsi pääosassa aikuisten elokuvassa on tarkoittanut sellaisia elokuvia kuin Ystäväni Henry ja Aikuisten poika. Jos katsotaan ulkomaille, menestyneissä kauhuelokuvissa on viime vuosiltakin leffoja, joissa päähenkilö on lapsi. Lapsi aikuisten kauhuelokuvan pääosassa ei ole harvinaista.

Näistä syistä ollaan jouduttu keksimään tällaisia lauseita kuin ”vähän kuin E.T., mutta niin, että E.T. on paha”. Istutetaan tällaisia mielikuvia, joiden kautta voin selittää elokuvaa niille jotka eivät lajityyppiä tunne.

Toki siinä on riski, että alanko itsekin nähdä elokuvan tuollaisten ajatusten kautta.

Aloitit käsikirjoittajaopintosi Elokuvataiteen osastolla vuonna 2006. Silloin Suomessa ei vielä tehty oikeastaan lainkaan aikuisille suunnattua fantasiaa. Miten torjuit tappiomielialaa?

Suomessa on ollut realismin taakkaa, joka näkyi opiskeluaikoinakin siinä, ettei haluta käyttää mielikuvitusta. Jo ajatus siitä, että pellolla hiippailisi joku veitsen kanssa oli monille liikaa, koska ”eihän sellaista tapahdu”. Ulkomaisilta elokuvilta taas oltiin valmiita hyväksymään hurjia ja epätodennäköisiä asioita.

Toki mietin koulussa, että kuka minä täällä oikein olen. No, vastaus on, että minä olen minä. Tappiomieliala ruokkii itseään ja tulevaisuuden mahdollisuudet näyttivät kyllä pahalta, kunnes sisäistin tuon. Minun ei tarvitse eikä pidä tehdä sitä, mitä joku muu tekee. Osaamiseni on enemmän vaikkapa vampyyreissä. Jokainen tarvitsee omat kerronnalliset metaforansa, olivat ne sitten arkinen jakoavain tai mytologiset hirviöt – kyse ei ole siitä, mitä ne konkreettisesti ovat vaan mitkä toimivat itselle ja mitä niillä tekee.
Kaikki nämä nyt tekeillä olevat hankkeet, joita kirjoitan, ovat mielettömän inspiroivia itselle ja myös poikkeavia suomalaisen elokuvan historiassa. Se tekee iloiseksi.

Toisaalta juuri nämä ovat ne, jotka menivät iiseimmin eteenpäin, ja kun ensimmäiset kirjoittamani pitkät elokuvat valmistuvat, on kulunut jo 14 vuotta siitä kun aloitin alan opinnot. Eivät nämä ole ainoita, mitä olen kehitellyt.
Suomalaisen elokuvan nykyinen laajuus on mahtavaa. On upeaa, että Rendel on olemassa. Se ei ole mun juttuni: sen perspektiivin puute käsiteltävään aiheeseen surettaa, enkä oikein pitänyt sen katsomisesta. Mutta on terveen alan merkki, että tuotetaan supersankari- ja kostajaelokuva.

Mitä toisit lisää suomalaiseen elokuvaan?

Minulle elokuva on mielikuvituksen käyttämistä. Hyvässä elokuvassa pääsen mukaan jonkun toisen mielikuvitukseen, soljumaan unenomaisessa virrassa – oli se näennäistä realismia tai fantasiaa.

Ilo ja yllätys on tärkeää. Spike Jonzen ohjaamassa ja Charlie Kaufmanin kirjoittamassa Being John Malkovichissa on upea hetki, kun John Cusack on sulkenut Cameron Diazin ja simpanssin häkkiin. Kamera lähestyy yllättäen simpanssia ja varoituksetta sukelletaan sen muistoihin: kuinka se kaapattiin viidakosta, kuinka se kaipaa isänsä ja äitinsä luo. Sitten kamera taas palaa kauemmas. Niin, miksi elokuvaa ei voisi tehdä näin! Tässä ne ovat, simpanssin muistot! Jonze näyttää tämän konstailematta ja siirtyy nopeasti eteenpäin. Tuossa tiivistyy jotain upeaa assosiaation ja kerronnan vapautta ja vielä Hollywood-kontekstissa.

Opiskeluvuosinasi TAIK:issa sait nimeä myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteen lyhyiden television elokuva-arvostelujen kirjoittajana. Kun elokuvantekemisestä tuli oikea ammattisi, miten suhtaudut vuosiisi kriitikkona?

Jos jotain on ikävä, niin palautteita! Esimerkiksi käsinkirjoitettua kirjettä, jossa pahoiteltiin, että olin käyttänyt arviossa sanaa stevari, jonka lukija oli joutunut googlaamaan. Kirjeen osoiteriveinä oli vain ”Ilja Rautsi, Hesari”, mutta se oli saatu minulle asti.

Kun annoin Avatarille kolme tähteä, sain moittivaa postia, että kriitikon pitäisi nähdä syvemmälle ja osata arvostaa elokuvaa, joka käsittelee alkuperäiskansojen tuhoa. Teki mieli lähettää vastapalautetta, että James Cameronin pitäisi nähdä syvemmälle.

Jälkikäteen huomasin, että suhtauduin kriitikkouteen hieman nihkeänäkin sivutyönä. Tiesin, etten tavoittele sillä puolella minkäänlaista uraa.

Nyt olen kiitollinen siitä, että sain yhden tämän maan harvoista kriitikkopuolen pesteistä, joissa maksetaan säännöllisesti elokuvien katsomisesta ja niistä kirjoittamisesta. Neljän vuoden kriitikkopestin ansiosta sain nimittäin keskittyä niihin käsikirjoittajan töihin, joita todella halusin edistää. Se oli luksusta. Monet käsikirjoittajat tekevät kymmentä eri juttua toivoen, että joku niistä menisi joskus läpi.

Elokuvakriitikkoudessa voi tuhota itseltään sen ilon, että katsoo teosta avoimesti, mutta sama ongelma on myös tekijyydessä. Usein elokuvia katsoessa ajattelen, että voi ei, jos tuon jutun olisi siirtänyt tuohon tai tuohon, käsikirjoitus toimisi ja nyt se ei vaan toimi. Se on kamalaa! Näin se kuitenkin nyt menee.

Kun nyt teet suomalaisia elokuvia, saatko palautetta siitä, että olet myös tylyttänyt kollegoittesi aiempia elokuvia?

Kun ryhdyin tekemään dramaturgin hommia, joillekin oli aluksi vaikea ymmärtää tätä asetelmaa, että dramaturgina toimii eli muotoutuvan teoksen kehittämistä työstää sama ihminen, joka on toiminut kriitikkona eli arvioinut ja peilannut valmiin ja muuttumattoman teoksen sisältöä ja ominaisuuksia.

Kyllä: koen että kriitikon ja dramaturgin työt ovat hyvin erilaisia. Ja juuri siksi hommaa pystyi tekemään: dramaturgina ei arvioi teosta, vaan auttaa jalostamaan potentiaalia ja yrittää helpottaa kirjoittajaa näkemään metsää istuttamiensa puiden takaa.

Olen kuullut arvostelustani ärsyyntyneeltä elokuvatuottajalta vain yhden ”sitä ei tänne palkata” -kommentin, ja sekään ei lopulta pitänyt paikkaansa. Palkkasivat kuitenkin, kun käsikirjoittaja toivoi että olisin hankkeessa dramaturgi.

Olit Nyt-litteen televisioarvioiden vaikealla saralla sekä sanaseppo että provokaattori – niissähän piti tiivistää elokuva yhteen tai pariin virkkeeseen ja antaa tähdet. Oliko se vaikeaa tai jopa raskasta?

Rasittavinta oli se tähtimäärän keksiminen ja niiden kommentointi jälkikäteen. Monenlaiset ihmiset kysyivät, montako tähteä annat tuolle ja tuolle elokuvalle. Mielummin puhun elokuvista kuin pelkistän niitä mittapuuna tähtien määrä.
Tähdet olivat monelle lukijalle kaikki kaikessa. Kriitikolta edellytetään objektiivisuutta, mikä tarkoittaa, että pitäisi olla samaa mieltä kunkin lukijan subjektiivisen käsityksen kanssa siitä, montako tähteä kukin elokuva ansaitsee.

Arvioiden kirjoittaminen sinänsä oli tulitikkurasian kylkeen raapustelua. Arvioistani kolmasosa oli normaaliarvioita, kolmasosassa oli joku hassu triviaseikka ja kolmasosa oli henkilökohtaista vitsipalstaani.

Se oli kyllä jännää, että sain suomalaisilta elokuvantekijöiltä kuulla, miten nihkeästi muka annan tähtiä, mutta nyt kun olen heidän kanssaan kollegiaalisesti tekemisissä, monilla samoista tyypeistä on vielä paljon, paljon tiukempia mielipiteitä elokuvista tyyliin ”paskaa”, ”ihan paskaa”, ”se oli paskinta ikinä”!

Onko suomalaisessa elokuvakoulutuksessa painotettu elokuvasivistystä tarpeeksi?

On painotettu tietynlaista sivistystä. TAIKissa ollessani harkitsin, että ehtisinkö pitää muille turkkilaisen supersankarielokuvan kurssin. Siinä on yksi genren alagenre, joka minua on suuresti ilahduttanut outoudellaan.

TAIK-aikanani vedin elokuvakerhoa ja saimme kyllä vielä tilattua ”elokuvan erikoiskurssin” varjolla KAVIlta filmikopioita. Kun sain päättää, kurssi sisälsi esimerkiksi Con Airin ja Rocky IV:n ja suunnilleen joka toinen elokuva oli David Cronenbergiä.

Syy, miksi halusin näyttää nuo opiskelutovereilleni oli konteksti. Totta kai jotain mykkäelokuvan klassikkoa hiljennytään katsomaan. Mutta mitä jos katsottaisiin avoimesti myös niitä elokuvia, joiden ansiot eivät ole niin ilmeisiä tai kaanonissa tunnustettuja?

Yllättäviä elokuvia voi katsoa antoisasti niin, että mietitään, mitä niissä on onnistuttu kertomaan budjetin rajoitteista tai elokuvateollisuuden kaupallisista vaatimuksista huolimatta. Esimerkiksi turkkilaisista supersankarielokuvista näkee, että ne ovat hyvin erityisen teollisuuden tuotteita, mutta onko niissä myös oivallusta? Elokuvaa on tapana katsoa avoimin silmin, mutta avoimin mielin katsominen ei ole itsestäänselvyys.

Kalle Kinnunen