Johannes Ekholm
02/2015 – Johannes Ekholm on 31-vuotias näytelmäkirjailija ja kirjailija, jonka tunnetuin teos on yhdessä Akse Pettersonin kanssa laadittu Kaspar Hauser. Yleisömenestykseksi yltäneen näytelmän tekijä kuvailee polkuaan näytelmäkirjailijaksi sekä kertoo, mitä hän seuraavaksi aikoo.
Tekijanoikeus.fi: Mitä olet lukenut viime aikoina?
Johannes Ekholm: Tällä hetkellä luen kirjaa nimeltä Postmodernism and Cynicism. Siinä kuvaillaan länsimaiden henkistä nykytilaa.
Eurooppalainen kulttuuri kuulemma edustaa syvyyttä, eli raskasmielisyyttä, impotenssia ja kaivon pohjaan katselua. Se on Heideggeriä ja eksistentialismiin kallistuvaa olemisen ajattelua.
Amerikkalainen kulttuuri ja filosofia, ja sitä kautta elämäntapa ja viihde, taas ovat täysin litteää, yksinkertaista, mutta täydellä voimalla. Seksi ja väkivalta ovat amerikkalaisen viihdekulttuurin perusvoimat, koska niissä on eniten välitöntä intensiteettiä.
Tila, mitä kirjassa kuvaillaan postmoderniksi kyynisyydeksi on sellainen, että mihinkään ei sitouduta, kaikkiin asioihin suhtaudutaan joko dekadentisti, “mikään ei ole totta”, tai relativistisesti, “kaikki on yhtä totta”, tai ironisesti “totuudella ei ole väliä, LOL”.
Nyt mietin että mitenköhän pääsisin itse eroon tästä ajattelutavasta.
Tekijanoikeus.fi: Akse Pettersonin kanssa kirjoittamasi näytelmä Kaspar Hauser oli suuri arvostelu- ja yleisömenestys. Se oli myös ensimmäinen näytelmäsi. Oliko sen saama kiitos jonkinlainen helpotus: “mahtavaa, kun muutkin ovat ahdistuneita samoista syistä kuin minä”?
Johannes Ekholm: Uskon, että kaikkia ahdistaa nykyään. Ahdistus ei ole nykyään yksityistä, se on rakenteellista. Hullua olisi, jos ei ahdistaisi ympäristötuho, talouskriisi, markkinatalous, sosiaalisen elämän liiketaloudellistuminen, suorituspaineet, yksityisyydensuojan katoaminen, mitä näitä nyt on.
Kaspar Hauser on yksilökeskeinen näytelmä. Siinä antaudutaan sille illuusiolle, että jokainen olisi itse vastuussa omasta onnesta tai epäonnestaan. Näytelmää katsoessa helpotus tulee jos on tullakseen siitä, että näkee yksinkertaisena näyttämökuvana jotain, mitä on aiemmin lähinnä aavistellut.
Moni on tullut sanomaan että tunnistaa itsensä siitä. Omalle turhamaisuudelle ja välinpitämättömyydelle on helpottavaa nauraa.
Ensimmäinen näytös on sellaista itseensä käpertymistä. Neuroottisten vanhempien ominaisuudet siirtyvät viattomaan Kaspariin. Toinen näytös on reivaamista neonvärisellä mannerjäällä vasten loputonta horisonttia, “skitsokulttuuria”, jossa kaikkeen heittäydytään täydellä teholla. On korkeajännite, joka ei sitten kuitenkaan johda mihinkään.
Näytelmä kuvaa yhteiskunnallista lukkotilaa. Ollaan kuin juoksuhiekassa. Sieltä ei pääse rimpuilemalla. Itse näen näytelmän esittämän tilanteen aika toivottomana. Lopussa olemme kaikki muovitettuja versioita itsestämme, polkemassa kuntopyörää TV-ruudun edessä.
Näytelmä ei oikeastaan ehdota tähän mitään ratkaisua. Maailma on epätäydellinen ja täynnä surua ja murhetta. Jotenkin ambivalenssin kanssa pitää kuitenkin oppia elämään. Tai sitten voi vaikka tehdä teoksia siitä ratkaisemattomuuden tilasta.
Ehkä aikuisuus on sitä että oppii elämään sen jatkuvan kaksoisvalotuksen kanssa, en tiedä. Mutta onhan se myös sietämätöntä.
Tekijanoikeus.fi: Kaspar Hauserin viimeiset näytökset olivat tammikuussa. Miltä nyt tuntuu?
Johannes Ekholm: Helpottavalta. Siitä oli vielä puhetta, että jatkettaisiinko esityksiä, mutta aika moni halusi lopettaa. Minullekin se oli jo muodostunut semmoiseksi mentaaliseksi esteeksi, että tuntui ettei uutta voi alkaa ajatella ennen kuin tuo on jotenkin saatu päätökseen. Nyt voi tyhjentää mielensä noista asioista ja aloittaa alusta.
Teatterissa on muotona kiinnostavaa se, että kun se loppuu, se loppuu. Joku videotaltiointi ei ole sama asia.
Tekijanoikeus.fi: Entä kun joku maakuntateatteri ilmoittaa, että he haluaisivat tehdä Kaspar Hauserin?
Johannes Ekholm: Se olisi upeeta! Siitä tulisi väistämättä täysin erilainen. Meille tuli asiasta oikeastaan puhe jo siinä vaiheessa, kun esitys oli pyörinyt Q-teatterilla vasta vähän aikaa.
Ulkomailta otettiin yhteyttä ja he halusivat lukea tekstin. Meidän piti miettiä, että miten selitämme, että meillä ei oikeataan ole edes puhtaaksikirjoitettua käsikirjoitusta, pelkkä “harjoitusplari”, käännöksestä puhumattakaan. Olimme vielä niin sisällä siinä tekemisessä, ettei osattu katsoa näytelmään ulkopuolisen silmin. Tuntui hölmöltä lähettää luettavaksi pelkkä teksti kun mietittiin että “mikä tämä teos oikeastaan on”.
Käsikirjoitusta lukemalla ei teoksesta saa otetta, kun siinä on niin paljon muuta. Eihän siinä ole varsinaisesti edes tarinaa. Suuri osa dialogista on ihan puuta heinää, tyyliin “I am happy, I am really happy, ok, ok, I am really happy too”. Suomenkielisiä sananlaskuja ja mainoslauseita tyyliin “syökää kanaa” taas ei voi kääntää ilman että koko pointti katoaa. Komiikka syntyy siitä tilanteesta.
Mietittiin, että pitäisikö sitten käsikirjoituksessa olla hyvin tarkat näyttämöohjeet ja kuvailut kaikista videoista, mitä projisoitiin? Se olisi alan käytännön vastaista. Perinteisesti ohjaaja tekee tulkinnan tekstin perusteella. Teatteri on edelleen usein kiinni draamallisessa ajattelussa, että esityksellä on muoto ja sisältö, joita voidaan käsitellä erikseen. Että on toisaalta teksti, toisaalta ohjaajan tulkinta tekstistä.
Kaspar Hauserin tapauksessa se ei minusta päde. Se on teoskokonaisuus. Voisi ehkä sanoa että tällä teoksella ei ole ydintä, ainakaan se ei ole tekstissä. Kaspar Hauser on yhtä kuin sen toteutuksen monikerroksellisuus.
Tekijanoikeus.fi: Olisi vaikea kuvitella Kaspar Hauseria eri näyttelijöillä.
Johannes Ekholm: Niin, kuinka suuri osa teoksen teoksellisuudesta sijaitsee heissä? Jos Woody Allen heittäisi Ismo Leikolan vitsejä, ei se toimisi. Tai ainakin se olisi jotain täysin muuta.
Minulle Kaspar Hauser on tämä kokoonpano, näyttelijät, lavastus, musiikki, puvut. Ja myös sen vaikutus yleisöön ja sen saama huomio. Että siitä tuli sellainen “ilmiö”.
Tekijanoikeus.fi: Onko Kaspar Hauserista tulossa elokuvaversio?
En osaa sanoa. Ollaan kyllä mietitty sitä. Se voisi kertoa “Kaspar Hauser” -nimisen elokuvan tekemisen vaikeudesta. Ainakaan se ei muistuttaisi itse näytelmää. Elokuva ja teatteri ovat niin erilaisia lajeja.
Tekijanoikeus.fi: Opiskeletko nyt teatteria?
Johannes Ekholm: En sanoisi niin. Teen teatteria, opin siitä siinä sivussa. Selailin kyllä äskettäin Aristoteleen Runousoppia, koska kuulin, että se on Teatterikoulun ensimmäisen vuosikurssin kirja. Toisaalta ehkä on ihan hyvä etten tiedä teatterin tekemisestä paljon: tulee väistämättä tehtyä omalla tavalla.
Runousoppi on kiinnostava kirja. Aristoteleen mukaan ihmisen luonteenpiirteillä ei ole niin merkitystä. Teot ratkaisevat. Niiden kautta ihmisestä tulee moraalinen subjekti.
Aristoteles moittii aikansa nuoria runoilijoita siitä, että he keskittyvät luonteen kuvaamiseen ja kirjoittavat hahmoja, jotka eivät tee mitään. Tulee mieleen, että sitähän kaikki sketsihuumori on tänään. Nauretaan hahmon ominaisuuksille, eleille ja puhetavalle. Ei sille, mitä hahmo tekee ja millaisiin valintoihin hän päätyy.
Sitä on Kaspar Hauserissakin. Parasta siinä ovat tilanteet, joissa ollaan tyhjiössä, kuin kultakalat akvaariossa. Kultakala ui pientä ympyräänsä yhä kiivaammin ja menee siitä ekstaasiin. Se elää elämänsä tekemättä yhtään tekoa. Siksi sitä luonnetta pitää koristella, ja jos ei itse tee taideteosta, pitää ainakin pukeutua sellaiseen.
Tekijanoikeus.fi: Vielä puolitoista vuotta sitten olit ammatiltasi graafinen suunnittelija. Kirjoitit kirjan Graafinen suunnittelu – käytännöt, tekniikat, strategiat, joka julkaistiin lokakuussa 2013. Se kritisoi koko alaa. Sitten lopetit ystäviesi kanssa perustamassa graafisen suunnittelun toimistossa TSTO:ssa. Keväällä 2014 kirjoititte Kaspar Hauserin Pettersonin kanssa. Olet ryhtynyt myös tanssimaan ja koreografiksi. Mitä tapahtui?
Johannes Ekholm: Tanssin kautta koko elämänmuutos lähti käyntiin. Kolmenkympinkriisi tai myöhäinen itsenäistyminen, miksi sitä nyt haluaa sanoa.
Elokuussa 2013 Flow-festivaalin ennakkokonsertissa esiintyi The Knife. Se oli keskiviikkona, alkuilltaa, yleisö oli suht selvin päin. Show oli villi ja leikkisä, mutta melkein kukaan yleisössä ei tanssinut. Lavalla oli haalarihahmoja kasvot peitettyinä tai maalattuna, tanssimassa hassusti vähän miten sattuu. Se oli upeaa!
Mä seisoin yleisössä, ympärillä ystäviä tikkusuorina. Silloisen tyttöystäväni äiti seisoi mun takana. Tunsin, että sen silmät polttaa mun takaraivossa. Jähmetyin kauhun tunteeseen. Tuntui, että mun elämä on objektiivisesti lukittua ja ilman liikkumavaraa. On tietty työ ja tietyt tavoitteet, pitää käyttäytyä tietyllä tavalla ja olla tiettyjen ihmisten kanssa. Ihmisten, joista moni piti sitä The Knifen esitystä ainoastaan naurettavana.
Halusin olla kuin ne ihmiset siellä lavalla, osoittaa omalla toiminnallani, että kaikki on mahdollista ja mitään ei tarvitse hävetä. Ristiriita kasvoi niin suureksi, että aloin itkemään, salaa tietysti. Sisäinen tunnemyrsky johti kuitenkin siihen, että päätin yrittää tulla ihmiseksi, jolle kaikki on sallittua ja mahdollista.
Mun ekalla tanssikurssilla oli tehtävä: näytä kahdessa minuutissa tanssilla, mitä haluat. Tein amok-juoksun, revin kaikki vaatteet päältäni ja hypin seinille ja tein voltteja ja kuperkeikkoja kovalle lattialla. Olin kaksi minuuttia totaalisessa kriisissä ja adrenaliineissa, sattui ja tuntui ihanalta. Jäin lopuksi sikiöasentoon läähättämään lattialle. Tuntui että olin saanut purettua sitä sovinnaisuuden vaatimusta sisältäni.
Sen jälkeen mietin kyllä viikkoja pelokkaastikin, mitä nyt tapahtuu. Olin lopettanut työt, muuttanut pois keskustasta ja oleskellut lähinnä yksikseni.
Kun aloitin tanssikurssit Zodiac-tanssikoulussa, pohdin mitä musta ajatellaan. Ilmoitin siitä heti etenkin niille ihmisille, joiden ajattelin tuomitsevan sen. Mutta sen sijaan että olisin leimautunut noloksi, se olikin kaikkia vapauttava teko. Tajusin, että kaikki pelot siitä, miten mut nähdään, olivat olleet turhia. Ei ole mitään ulkopuolista tahoa, joka tarkkailisi mua ja pitäisi kirjaa siitä millainen mä olen. Näin jälkeenpäin tuntuu hassulta, että tää on ollut mun elämäni suurimpia käännekohtia. Minun piti ensin kukistaa se sisäinen poliisi, jotta pystyin tajuamaan, ettei siinä ollutkaan mitään ihmeellistä.
Tekijanoikeus.fi: Mitä tanssi nyt merkitsee sinulle?
Johannes Ekholm: Suhtautumiseni tanssiin on muuttunut paljon lyhyessä ajassa. Ensin siinä oli haave jonkinlaisesta kapinasta irti toimistotyöntekijäidentiteetistä. Halusin raivata tilaa omassa päässäni uusille asioille. Sittemmin olen kiinnostunut enemmän siitä itse taiteenlajista.
Olen käynyt kolme miesten tanssikurssia, josta yksi oli koreografiakurssi. Kesällä tulee yksi isompi teos jossa olen mukana tanssimassa.
Minua kiinnostaa tanssissa se, että liike on oma kielioppinsa, mitä voin oppia lukemaan ja ymmärtämään. Tuntuu myös että tanssin kentällä tapahtuu paljon sellaista, mitä haluaisin nähdä enemmän myös teatterikontekstissa. Ollaan radikaalimpia, otetaan enemmän riskejä, haetaan jotain vierasta ja valloittavaa. Oma kokemukseni on, että tanssista myös kirjoitetaan enemmän analyyttisesti kuin teatterista tällä hetkellä.
Kävin viime vuonna katsomassa kaikki Zodiakin ensi-illat, sekä melkein kaikissa esityksissä Liikkeellä Marraskuussa festivaalilla. Tuntuu että tanssia käy katsomassa ihmiset monilta eri aloilta, kuvataidekentältä ja performanssitaiteen puolelta, kun taas teatteria seuraa aktiivisesti vain ne mun kavereista, jotka itse ovat teatterin kanssa tekemisissä.
Tähän varmaan vaikuttaa moni asia, instituutioiden rooli, se miten työ on järjestetty, kansainvälinen liikkuvuus ja niin edelleen. Tanssiesitys on kevyempi kuin teatteriesitys ja sopii paremmin nykyaikaiseen kansainväliseen prekaariseen työkulttuuriin, missä vaaditaan nopeaa reagointia ja joustavuutta. Ei voi jäädä paikalleen.
Tekijanoikeus.fi: Kirjoitat nyt kirjaa, jonka nimi on Rakkaus – käytännöt, tekniikat, strategiat.
Johannes Ekholm: Joo, olen kirjoittanut sitä viime syksystä saakka. Kehittelen tällä hetkellä tarinan rakennetta. Graafinen suunnittelu -kirjan rakenne syntyi sattumalta. Koko kirja valmistui reilussa kolmessa viikossa, ensimmäisestä haastattelusta 350-sivuiseksi painotuotteeksi. Siitä tuli jonkinlainen suomalaista design-establishmentiä haastava “kasvutarina” tai pseudoetnografia. Uskon että sitä voi lukea monella tapaa, faktana tai fiktiona.
Nyt kirjoitan täysin tyhjältä pöydältä, rakennan tarinaa hieman samanlaisen tilanteen ympärille, mutta paljon suunnitelmallisemmin.
Rakkaus-kirja on sepitteellisempi kuin Graafinen suunnittelu, enemmän tai vähemmän fiktiivinen. Se perustuu osin joihinkin haastatteluihin, mutta sekoitan ne niin, ettei ole väliä, kuka sanoi mitäkin. Voisi sanoa että tavoitteena on sarja tilannekuvia, snapshotteja, vähän kuin Ryan McGinleyn valokuvat aikoinaan Vice-lehdelle, tai salaa otetut “upskirt”-kuvat suttuisilla nettifoorumeilla.
Yksi esikuva on myös Richard Linklaterin elokuva Slacker. Ajattelin, että “päähenkilö” minun kirjassani voisi olla nauhuri, joka kiertää ihmiseltä toiselle, ja kukin käyttää sitä haluamallaan tavalla, samoin kuin kamera kulki Linklaterin elokuvassa. Se voisi olla mielenkiintoinen narratiivin muoto, päähenkilö, tai siis tässä tapauksessa esine, olisi kuin sukupuolitauti, joka kiertää ihmiseltä toiselle. Ehkä nauhurilla olisi myös faustisia voimia: se voisi olla paha, tai ainakin yllyttää ihmisiä rajanylityksiin.
Tekijanoikeus.fi: Miksi aiheena on rakkaus?
Johannes Ekholm: Freud sanoi, että onnelliseen elämään tarvitsee työtä ja rakkautta. Mä olen sen työn tematiikan nyt käsitellyt. Seuraavaksi siis rakkaus.
Kuuntelin Radio Helsingistä ohjelmaa nimeltä Näköradio, jossa verrattiin Girls-sarjaa ja Kaspar Hauseria. Juontajien mielestä yhtäläisyyksiä oli kolme. Yksi: korkeasti koulutettu köyhälistö, eli prekaarityöelämä. Kaksi: post-eksistentialistinen ahdistus siitä, että ei ole mitään mihin kiinnittää identiteettiään. Kolme: rakkausdiskurssin häilyvyys ja sukupuolen hankaluus.
Minua ei niinkään kiinnosta “mitä rakkaus on”. Enemmän että “miten rakkaus toimii”. Miten meidän kulttuurissamme siitä puhutaan, minkälaisia odotuksia siihen ladataan, minkälaisia suorituspaineita se aiheuttaa.
Rakkaus on myös tiiviisti liitoksissa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, ja tuntuu että nämä aiheet ovat nyt pinnalla. Käydään taistelua, että kuka saa määrittää mitä rakkaus on ja kenelle se kuuluu. Rakkaudesta aiheena on meidän ajassamme valtava ylitarjonta. Jotenkin haluaisin kirjoittaa siitä ja samalla olla kirjoittamatta siitä. Haluaisin että rakkaudesta puhuttaisiin vähemmän.
Kirja on työn alla, mutta en tiedä milloin se ilmestyy. En ole vielä hakenut kustantajaakaan – toivottavasti joku kustantaja lukee tämän ja innostuu asiasta.
Kirjoitan nyt kuitenkin ensin yhden näytelmän. Se tulee Blaue Frau -ryhmälle ja esitetään Diana-teatterissa huhtikuussa. Sen ohjaa Ami Karvonen.
Se käsittelee ilmiötä mitä kutsutaan “bioetiikaksi”, eli sitä miten kauneudesta ja terveydestä on tullut meidän kulttuurissamme moraalisia velvotteita, joita ylläpidetään ja valvotaan body-shamingin ja fitness-ihanteiden avulla.
Tekijanoikeus.fi: Olet sanonut, ettei Kaspar Hauserissa ollut ”arvoja”. Onko enää olemassa poliittista taidetta?
Johannes Ekholm: Taide voi kyllä olla poliittista, sen tekemisellä voi olla poliittisia implikaatioita, mutta joku “poliittinen taide” sellaisena, että on joku aihe niinkuin “vallankumous ja miten se tehdään”, niin sellaiseen en usko.
Ei siitä asiat miksikään muutu, vaikka näyttelijä seisoisi suurella näyttämöllä ja haukkuisi “rötösherroja” kun juuri rötösherrat ovat niitä, joilla vielä on varaa niihin lippuihin, millä teatteria pyöritetään. Taistolaislaulujakin osaavat nykyään vain porvarit.
Kapitalismia ruotiva kulttuurikritiikki taas kuulostaa yleensä samalta. Siinä päädytään aina yhteen johtopäätökseen: koska olemme samojen tuotanto-olosuhteiden alaisuudessa, tuemme kaikki kapitalistista talousjärjestelmää, ja teokset käsitellään vain siitä näkökulmasta, miten ne siihen instituutiokritiikkiin istuvat. Se on vähän kuin salaliittoteoria, jossa päädytään lopputulokseen, johon haluttiin päätyä.
Taide kuitenkin toimii eri rekisterissä. Taide voi näyttää sen mikä on mahdotonta, politiikan täytyy tehdä mahdolliseksi.
Tekijanoikeus.fi: Onko kaikki taide nykyään viihdettä?
Johannes Ekholm: Harmittaa, että tällä hetkellä tuntuu olevan vain kaksi tapaa perustella taiteen olemassaolo, tai ainakin sen verovaroin rahoitettu tuki. Sosiaalidemokraattisessa ajattelussa taide on jonkinlainen mielenterveyspalvelu, sielunhoitoa työkyvyn ylläpitämiseksi. Oikeistolaisessa ajattelussa taas suomalaisesta taiteesta saa oivan vientituotteen, joka kohottaa suomalaista brändiarvoa. Ikään kuin taiteen tekeminen olisi vain työ muiden joukossa.
On kuitenkin paljon taidetta, mikä ei sovi kumpaankaan asetelmaan, vaikkapa nyt Markus Copperin vihamieliset veistokset. Ne tuntuvat minusta vastenmielisiltä, enkä keksi niille mitään “tarkoitusta”, mutta minusta on hyvä, että ne ovat olemassa.