Elina Brotherus
9/2016 – Elina Brotherus on suomalaisen valokuvataiteen kirkkaimpia tähtiä. 1990-luvulla Brotherus tuli tunnetuksi henkilökohtaisista omakuvistaan, ja vuosituhannen vaihteessa hän siirtyi kuvaamaan värikylläisiä maisemia, joista on tullut taiteilijan teosten vakioaihe. Nyt Brotherus puhuu toisesta kotimaastaan Ranskasta, työtilaan liittyvistä huolista ja ennen kaikkea uudesta luovuudesta, jonka valokuvaaja on 60-70-luvuilla vaikuttaneiden Fluxus-taiteilijoiden innoittamana löytänyt.
Tekijänoikeus.fi: Sinua voi pitää yhtenä Suomen kansainvälisesti tunnetuimpana taiteilijana. Taiteilijat useinkaan eivät oman piirinsä ulkopuolella ole erityisen tiedettyjä, ja merkittävätkin taiteilijat saattavat kansallisella tasolla olla melko huomaamattomia. Miten kuvailisit asemaasi valokuvataiteilijana?
Elina Brotherus: Minusta tuntuu, että Euroopassa olen lähes yhtä tiedetty tai tunnettu kuin Suomessa, koska olen asunut niin pitkään ulkomailla ja ikään kuin toimin sieltä käsin eikä niin että välttämättä Suomesta vierailisin ulkomailla. Olen asunut Ranskassa vuodesta 1999 asti, osan ajastani. Siellä ranskalaiset pitävät minua ranskalaisena valokuvaajana.
Nyt oli juuri jossakin ranskalaisessa taidelehdessä arvostelu yhdestä näyttelystäni, ja siinä minua kutsuttiin nimellä ”la plus française des photographes finlandais” eli ”ranskalaisin suomalaisista valokuvataiteilijoista”. Minulla on ollut gallerioita Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Englannissa, Belgiassa, eli näyttelytoimintaa minulla on ollut hyvin aktiivisesti – voi sanoa, että ei tule mieleen Euroopan maata, jossa minulla ei olisi ollut näyttelyä.
Tällä alalla minut tiedetään, mutta sitten taiteen kentän ulkopuolella ei varmaankaan tiedetä. Mutta en myöskään halua, että minut tiedettäisiin. Se, että joku kuka tahansa kadulla tunnistaisi minut, se olisi minusta epämiellyttävää. Kollegat saattavat tunnistaa minut kadulla ja tulla juttelemaan muissakin kaupungeissa kuin Helsingissä, se on mun mielestä mukavaa.
Muuten mulla ei ole hirveästi haluakaan olla näkyvillä muuten kuin kuvataiteen kontekstissa. Yleensä sanon ”kiitos ei” sellaisille haastattelupyynnöille, jotka ovat enemmän human interest -osastoa, kuten naistenlehdet ja monesti myös televisio.
Tekijänoikeus.fi: Mainitsit Ranskan. Vaikuttaa loogiselta, että Ranskassa sinua pidetään ranskalaisena, koska töidesi taustalla on paikoitellen erittäin voimakas ranskalaisvaikute ja monet viittaukset tulevat ranskalaisesta kuvataiteen perinteestä.
Elina Brotherus: Niin, ja on myös ihan se tosiseikka, että minun ensimmäinen ja sanoisinko tärkein galleriani on ranskalainen. Ranskalainen galleria on edustanut minua vuodesta 2000, ja heidän kauttaan minun työni tulevat näkyväksi Ranskassa ja myös muualla. Niin kuin sanoit, varsinkin silloin alkuaikoina työni jollain lailla kommentoivat Ranskan taiteen perinnettä.
Ranska on muutenkin maa, jolla on ollut kautta maailman sivu tapana adoptoida ulkomaisia taiteilijoita, jos nämä ovat sopineet niiden johonkin lokeroon. Hyvin monet ranskalaiset kuuluisat kirjailijat, runoilijat tai filosofit eivät suinkaan ole ranskalaisia alun perin. He ovat ehkä paenneet sinne poliittisista tai muista syistä, jääneet asumaan ja alkaneet ehkä kirjoittaakin ranskaksi.
Tekijanoikeus.fi: Työskentelet tällä hetkellä Suomen Taiteilijaseuran Åström-ateljeestipendiaattina eli kolmivuotisessa taiteilija-ateljeessa. Tämä on sinun ensimmäinen oma työhuoneesi Helsingissä koskaan. Miksi näin?
Elina Brotherus: Pitkään olin niin paljon poissa Helsingistä, että en pitänyt järkevänä sitä, että olisin investoinut kuukausivuokran verran johonkin työhuoneeseen, jota käyttäisin vain vähän. Minä työskentelin Helsingissä ollessani keittiönpöydän ääressä. Myöhemmin mä menin mukaan sellaiseen kimppaan, jossa meitä oli kuusi tai kahdeksan samoihin aikoihin Taikissa opiskellutta valokuvaajaa. Me oltiin kaikki kaveruksia keskenämme. He hankkivat itse asiassa tästä samasta talosta isohkon tilan, jossa oli kaikille omat työpöydät ja jyvitettyjä neliöitä.
Olin siinä mukana aika pitkään. Voi sanoa, että oikeastaan siihen asti, että he rupesivat kaikki saamaan lapsia. Siinä vaiheessa totesin, että mun on aika löytää oma paikka. Mutta siinä olikin miettimistä, että mistä kiven alta sen löytää. Ilmoittauduin jonoon Kaapelitehtaalle, ja olen siinä jonossa ollut varmaan kohta kymmenen vuotta, eikä sieltä ole mitään kuulunut. Ja jos sieltä jotain vapautuukin, niin ne on sellaisia, että ne vuokrataan firmoille, joilla on parempi maksukyky. Pääsin sinne alivuokralaiseksi yhdelle kaverille, joka ei tarvinnut omaa työhuonettaan, mutta sitten hän vuoden päästä taas tarvitsikin sitä. Näin mä olin käytännössä vähän yli vuoden, ja sitten jouduin pellolle. Ja sitten sain tämän.
Tämä on tosiaankin minun ensimmäinen oma työhuoneeni Helsingissä, ja tämäkin on väliaikainen. Vaikka olen täällä, en pysty rauhoittumaan, koska nyt olen ollut täällä jo yli vuoden, ja mulla on alle kaksi vuotta jäljellä. Koko ajan kello tikittää päässä, että mistä löydän seuraavan. Mikä voi olla sellainen paikka, missä voisin olla ja mistä minun ei tarvitsisi lähteä – joka olisi sellainen, että siellä olisi hyvä olla. Jos on huono työhuone, niin sinne ei tule mentyä. Tämä tila, tämä on aivan loistava, koska tämä on niin iso, että voin pitää tätä hyvin tyhjänä ja voin kuvata täällä. Puolet tästä on kuvaustilaa ja toinen puoli on toimistona.
Tekijanoikeus.fi: Olet parhaillaan kansainvälisen Prix Elysée -palkinnon voittajaehdokkaana seitsemän muun kandidaatin kanssa. Työskentelet tällä hetkellä palkintoehdokkuuteen liittyvän projektin parissa, jossa tutkit 60–70-luvuilla vaikuttaneita Fluxus-taiteilijoita. Mikä Fluxuksessa kiinnostaa?
Elina Brotherus: Täytyy ehkä ottaa vauhtia vähän kauempaa. Olen tehnyt omakuvia oikeastaan aina. Jossain vaiheessa tulee sellainen ongelma, että minulla voi olla hyvä paikka ja kamera pystyssä, ja alan miettiä: no, mitäs helvettiä nyt tekisin tuossa kameran edessä. Kun olen jo ollut kaikissa mahdollisissa asennoissa: istuen, seisten ja maaten, edestä, takaa ja sivusta. Että mitä vielä voisin keksiä.
Tietyssä mielessä näen, että minulla on ollut kahdentyyppistä tekemistä, ja nämä ovat vuorotelleet sen mukaan, mitä elämässä on tapahtunut. Välillä olen tehnyt omaelämäkerrallisia teoksia, jotka ovat liittyneet joihinkin tiettyihin tapahtumiin mun elämässä mutta jotka ikään kuin voivat generalisoitua niin, että ne koskettavat sinua tai minua tai ketä vain. Mutta joka tapauksessa tämä tällainen omaelämäkerrallinen työskentely on yksi polku. Toinen iso polku on taidehistoriallinen tai kuvan muotoon tai muotokieleen perustuva työskentely. Vaikka näissä kuvissa olen minä, niin ne eivät kerro mitään minusta. Minä olen niissä ikään kuin mallina.
Yhtä kaikki, kysymys siitä mitä tekisin kameran edessä on joka tapauksessa läsnä, ja ongelma tulee vuosi vuodelta suuremmaksi. Tämä Fluxus-projekti tavallaan pelastaa minut sillä lailla, että se on niin kuin menisin kouluun takaisin ja opettaja antaisi mulle tehtäviä. Koska Fluxuksessa ajatus oli, että taiteilijat kirjoittivat eräänlaiset partituurit niistä esityksistä tai tapahtumista – silloin ei puhuttu vielä performanssista, mutta sehän oli eräänlaista protoperformanssitaidetta. He kirjoittivat ohjeet, ja kuka tahansa saattoi toteuttaa teoksen. Nämä ohjeet on vapaasti kenen vain käytettävissä, kuka nyt sattuu niitä jostain kirjallisuudesta löytämään. Tämä on sitä, mitä minä teen tällä hetkellä. Eli joku sanoo minulle vaikka ”at least one egg”. Tai joku sanoo, että ”black suitcase, white objects”. Ne voivat olla tällaisia. Nämä kaksi olivat George Brechtiä, esimerkiksi.
Olen tehnyt näitä varmaan jo kuusikymmentä, ja ne on hyvin hauskoja. Se on leikkisää ja se tavallaan panee luovuuden liikkeelle. Kun luen tuollaisen kummallisen pienen fragmentin, yhtäkkiä jostakin avaruudesta putoaa ajatus, että näinhän mä voisin sen toteuttaa. Se on hauskaa ja se tietyssä mielessä muistuttaa siitä, millaista oli opiskella taidekoulussa, kun sulla oli joku kurssi ja sulle annettiin jokin aihe.
Tekijanoikeus.fi: Eli tässä on jokin uudenlainen tekemisen tapa?
Elina Brotherus: On, ilman muuta on. Se on minulle hyvin merkittävä asia, että olen keksinyt, että näinkin voi tehdä. Ja juuri se, että voin tehdä samaan tyylin kuvia, kuin olen aina tehnyt, eli voin olla uskollinen itselleni ja ilmaisulleni, mutta joku syöttää minulle ideoita. Että minulla on valtava lähdeaineisto, josta voin poimia sellaisia kukkasia, jotka mua miellyttää.
Tekijanoikeus.fi: Olet kuvannut paljon erilaisia näyttäviä maisemia. Mahtuvatko maisemakuvat Fluxuksen innoittamaan työskentelyysi?
Elina Brotherus: Ehdottomasti. Tämä on myös yksi keino voida edelleen työskennellä kauniissa maisemissa. Koska sekin on ongelma: jos on hirveän nätti paikka ja minä teen siitä nätin kuvan – onko siinä nyt sitten tarpeeksi? Onko se vähän liian helppo? Jos on jokin fantastinen näkymä, niin mitä mä siellä teen? Seisonko mä nyt vaan siinä, että mitä lisää se tuo siihen. Mutta näiden juttujen kautta voin aktivoida maiseman tai voin saada siihen syyn ja oikeutuksen sille, että jälleen kerran kuvaan jossakin hienossa paikassa.
Toukokuussa aloitin tätä sarjaa, ja tänä kesänä olen kuvannut esimerkiksi Jura-vuorilla ihan älyttömän hienoissa paikoissa. Ja Etelä-Ranskassa Montpellierin ympäristössä, koska minulla on ollut siellä näyttely ja mä olin siellä viikon. Myös Camarguessa. Ja sitten suomalaisissa metsissä ja rannoilla. Minulla on jopa niin paljon maisemaa, että nyt pidän huolta siitä, että kuvaisin täällä työhuoneella mahdollisimman paljon seuraavan kahden viikon aikana, että saisin vähän karumpaa ja yksinkertaisempaa sisätilaa.
Tekijanoikeus.fi: Aiemmin olet kuvannut yksinomaan analogisella kameralla. Pimiötyö ja kaikki analogiseen työskentelyyn liittyvä on sittemmin jäänyt vähemmälle?
Elina Brotherus: Joo, vuoteen 2009 yksinomaan analogisella, ja siitä eteenpäin ikään kuin sekä–että. Ostin ensimmäisen digikameran 2009.
Pimiötyö on jäänyt vähemmälle, ja yksi syy on se, että labrat lopettaa. Se oikeasti alkoi käydä aika vaikeaksi. Ne labbikset, joissa Suomessa teetin näyttelyvedoksia – ensin yksi niistä lopetti ja sitten toinenkin lopetti. Siinä vaiheessa oli vielä yksi labbis, joka kehitti filmejä ja teki pinnakkaisia, mutta sitten sekin lopetti.
Kun kuvaan filmille, mä voin kehittää kuvat yhdessä luotettavassa paikassa Pariisissa ja saan pinnakkaiset. Mutta tämä kaveri, joka aikanaan on tehnyt kaikki minun näyttelyvedokseni, tämä on nyt varmaan kolmas labra, jossa se on töissä, ja tämä on sen ikioma yhden miehen nyrkkipaja enää, ja sillä on niin pienet koneet, että se ei pysty tekemään enää isoja vedoksia. Se voi tehdä maksimissaan jotain 50–60-senttistä, mikä ei mulle useinkaan riitä.
Olen päätynyt sellaiseen ratkaisuun joitain vuosia sitten, että nekin asiat, mitä kuvaan filmille, Petri Kuokka skannaa ne Imaconilla. Sitten on Jarkko Sopanen Kurvissa, sillä on työhuone, jossa se printtaa taiteilijoille hyviä pigmenttimustevedoksia hyvälle kuitupaperille. Se on nyt minun työprosessini. Oli lähdemateriaali analogista tai digitaalista, joka tapauksessa se on Jarkko Sopanen, joka printtaa ne. Ja jos on jotakin kuvankäsittelyä, kiikutan Petrille raw-filet ja istun näytön vieressä, kun se niitä säätää. Se helpottaa mun elämää, että tuotantoketju on kävelymatkan säteellä.
Kun löytää ne ihmiset, jotka alkaa ymmärtää sitä, minkä näköisestä jäljestä mä tykkään, se on tosi helpottavaa. Joka kerta ei tarvitse alusta asti sanoa, että en halua, että harmaa on välttämättä neutraali tai tummimman kohdan täytyy olla ihan umpimustaa. Olen käynyt ne kädenväännöt aikanaan Peten kanssa siitä, että teknisesti oikein tehty kuva ei välttämättä ole se, mitä haen. Ja nyt se tavallaan uskoo minua, jos sanon, että tehdään tästä tosi vaalea. Se luottaa siihen, että toi tietää mitä haluaa.
Tekijanoikeus.fi: Olet alkanut tehdä aiempaa enemmän videotaidetta. Oletko aiempaa enemmän kiinnostunut liikkuvasta kuvasta?
Elina Brotherus: Olen kyllä tehnyt kaiken aikaa videoita, harvakseltaan tosin. Ensimmäinen videoni on muistaakseni vuodelta 1998. Syy siihen, minkä takia teen niitä nykyään enemmän, on se että kamerat tekevät molempia. On kätevää, ettei tarvitse kantaa kahta kameraa mukana. Vuoteen 2009 asti kuvasin filmille ja mulla oli erikseen videokamera. Nyt, aiheesta riippuen, teen joko still-kuvaa tai videota tai molempia.
Tekijanoikeus.fi: Voisitko joskus käsikirjoittaa jotakin?
Elina Brotherus: Voisin. Mutta haluaisin opiskella sitä. Se on pitkäaikainen haave, että vielä jonain päivänä opiskelisin elokuvaa.
Tekijanoikeus.fi: Millaista elokuvaa?
Elina Brotherus: No, tuskin ihan mainstreamia tekisin. Mutta että minua kiinnostaisi hallita elokuvallisia keinoja, joita nyt ehkä vähän saatan yrittää käyttää, mutta tavallaan en tiedä, miten se tehdään ”oikein”. Jos puhutaan vaikka leikkauksesta: Mieheni on opiskellut kokeellista elokuvaa Chicagossa, ja siltä pohjalta hänellä on enemmän kokemusta. Hänellä on aika hyvä silmä, mun mielestä, mitä tulee leikkaukseen. Yleensä kysynkin häneltä välillä neuvoa. Muuten mun videoduunini menee aika intuitiolla. Voin kuvitella, että moni leffapuolelta tuleva ei jaksa katsoa niitä yhtään tai ajattelee, että taas yksi taiteilija, joka kuvittelee tekevänsä elokuvaa. Siellä on varmaan aika paljon surkeita ratkaisuja. Mutta tietysti voin väittää, että sillä ei ole mitään väliä, että kysymys on muusta kuin teknisestä täydellisyydestä.
Mutta sanotaan, että elokuvan kielioppi kiinnostaisi minua, koska sitä voisi käyttää, koska sillä vaikutetaan katsojaan. Voisin ikään kuin päättää, että nyt haluan sanoa katsojalle jotakin tällaista tai tuollaista ja voisin viedä katsojia haluamaani suuntaan. Nyt se menee vähän summanmutikassa. Että sieltä nyt tulee mitä tulee, ja sillä on jokin vaikutus. Voin itsekin olla sen äärellä ihmettelemässä, että tällainen tuli, mikä on sinänsä ihan hauskaa. Mutta lisäoppi ei olisi pahitteeksi.
Tekijanoikeus.fi: Liikkuva kuva ja sen tulevaisuus on mielenkiintoista kuvataiteidenkin yhteydessä. Pian Helsingissä saadaan valtava elokuvasali museo- ja näyttelykäyttöön, kun Amos Rex tulee aivan kaupungin keskustaan.
Elina Brotherus: Sano muuta. Todella, joo. Toivottavasti ne myös avokätisesti tarjoaa sitä taiteilijoille. Ja mitä mahtavia leffafestareita siellä voikaan järjestää.
Tekijanoikeus.fi: Olet puhunut museokäyntien merkityksestä aiemmassa työskentelyssäsi. Käytkö vielä paljon esimerkiksi Musée d’Orsayssa ja muissa Pariisin suurissa museoissa?
Elina Brotherus: Vähemmän nykyään. Mulla oli sellainen vaihe, että kävin koko ajan. Hain niistä aiheita: nimiä kuville ja myöskin ikonografiaa. Tavallaan halusin asettua johonkin jatkumoon, tavallaan tehdä viimeisen lenkin ketjuun, josta löytyy jotkut Bonnard ja Cezanne ja vielä paljon varhaisempia maalareita etupäässä. Mutta tällä hetkellä se ei oikein kiinnosta minua.
Olin yllättynyt, kun vuonna 2012 olimme mieheni kanssa puoli vuotta New Yorkissa, missä hän oli residenssissä ja minä olin mukana muuten vain. Minä etukäteen iloitsin, että mahtavaa, kuusi kuukautta, voin käydä kaikissa museoissa ja vielä aivan rauhassa. Voin vaikka päättää, että tällä ja seuraavalla viikolla käyn ainoastaan esimerkiksi Metropolitanissa ja seuraavat kaksi viikkoa käyn MoMAssa joka päivä, ja niin edelleen. Huomasin, että ei mua huvittanutkaan. Kävin niissä ehkä kerran. Ajattelin, että asia selvä, nyt olen nähnyt ne, mitä mä halusin täällä nähdä.
Ajattelen, että olen ehkä tällä erää tehnyt ne asiat, jotka liittyvät selvästi taidehistoriaan. Tai se taidehistorian aika, josta nyt olen kiinnostunut, on se 60–70-luku, jota ei niin hirveän paljon museoissa ole. Siinä on aikamoinen kaivaminen, kun etsin tietoa näistä Fluxus-taiteilijoista. Niistä on kehnosti dokumenttimateriaalia, tai se voi olla vähän kehnonlaista se materiaali.
Ja toisaalta myös se vaikuttaa, että enemmän kuin ne lopputulokset, enemmän kuin miltä joku esitys niiden tekemänä on näyttänyt, haluaisin saada alkuperäistä lähdemateriaalia, vaikka ohjelmalehtisiä. Jonkun Fluxus-konsertin tai -iltamien koreografia kiinnostaa mua: mitä siellä on tehty, mitä siellä on esitetty. Mutta en välttämättä haluaisi nähdä niitä tyyppejä lavalla tekemässä sitä juttua, koska vaarana olisi, että toistaisin sen työn samalla lailla. Haluan ainoastaan sen idean, jolloin se, miten minä toteutan sen, on sitten ihan omaa keksintöä tai omaa tulkintaa.
Tekijanoikeus.fi: Teet myös satunnaisia opetustöitä. Onko opettamisella ollut vaikutusta työskentelyysi?
Elina Brotherus: Monena kesänä peräkkäin Arlesin valokuvafestivaaleilla olen pitänyt sellaisen puolentoista päivän workshopin. Se on siitä hyvä, että se on hyvä syy mennä sinne silloin, koska joka tapauksessa haluan mennä avajaisiin. Se on kuitenkin sellainen, jota minun ei tarvitse ollenkaan valmistella. Annan yhden tehtävän ja opiskelijoilla on juuri aikaa kuvata se. Meillä menee seuraava päivä siihen, että me katsotaan kuvat, editoidaan yhdessä. Se on hyvin helppoa opettamista – ei tarvitse muuta kuin katsoa huolellisesti ja sanoa jotain harkittua!
Niillä on ollut hauska prinsiippi näille lyhyille workshopeille. Käytännössä opettaja ryhmineen viedään johonkin paikkaan, missä kukaan meistä ei ole ollut aikaisemmin, en myöskään minä, ja meillä on siellä puoli päivää aikaa kuvata. Myös minä panen itseni likoon ja yritän tuottaa siellä jotakin mielekästä ja olen tavallaan samalla viivalla opiskelijoiden kanssa. Ja myöskin näytän sitten lopuksi, mitä sain aikaiseksi.
Jotakin on jäänyt taskuunkin näistä pienistä workshopeista, ihan oikeita duuneja. Se on myöskin hirveän hyvä esimerkki oppilaille, että ei tarvitse viittä vuotta jonkin jutun tekemiseen. Puoli päivää voi riittää joskus. Vaikka se sarja, jonka tein viime vuonna siellä Alvar Aallon piirtämässä talossa Pariisin ulkopuolella: mä olin siellä kolme päivää, ja siitä tuli kokonainen sarja.
On hyvä huomata mutta myöskin hyvä näyttää muille, että kun on vähän aikaa, kun keskittyy täysin kuvaamiseen eikä lähde harhailemaan sähköposteihin tai muihin asioihin – että kun fokus on täysin siinä mitä tekee, oli se sitten puoli päivää tai kolme päivää, niin siinä voi saada aikaan merkittäviä tuloksia.