Ville Keynäs

4/2017 – Ville Keynäs on kääntäjä, joka 25-vuotisen suomentajanuransa aikana on työskennellyt niin 1500-luvun kirjallisuuden kuin Angry Birds -sarjakuvien kanssa. Ranskalaiseen kirjallisuuteen erikoistunut suomentaja kertoo, kuinka tietokone, sattuma ja kirjailija Georges Perec auttoivat häntä löytämään oman ammattinsa. Agricola-palkittu Keynäs näkee käännöskirjallisuuden aseman kurjistuneen ja leväperäisen klassikkokääntämisen saaneen turhan paljon tilaa.

Tekijanoikeus.fi: Millainen käännöskirjallisuuden asema on nykyään? Miten olet nähnyt sen kehittyvän yli 20-vuotisen kääntäjänurasi aikana?

Ville Keynäs: Itse asiassa mä oon hirveän huolissani käännöskirjallisuuden asemasta tällä hetkellä. Kirja-alalla on tapahtunut isoja muutoksia, kustantamisen alueella, ja ihan muutenkin… Ihmiset ostavat kirjoja, mutta esimerkiksi Suomessa käännöskirjallisuutta julkaistaan käsittääkseni koko ajan vähemmän. En ole lukuja nähnyt, mutta riittää kun katsoo kustantamojen julkaisuluetteloita. Toisaalta kotimaisella kirjallisuudella menee käsittääkseni aika hyvin, tulee uusia nimikkeitä. Se liittyy vähän varmaan tähän mediatisoitumiseen, siihen että kirjailijoiden pitää olla esillä. Kotimaisia kirjailijoita haastatellaan niin, että ne näkyy. Ja niistä puhutaan.

Mutta käännöskirjallisuuden osalta: siitä puhutaan aina vain vähemmän, lehdissä kirjoitetaan vähemmän, töitä on vähemmän, kustantamojen on paljon vaikeampi tehdä käännöskirjapäätöksiä. Eikä käännöskirjoista enää silleen kohista. Oikeastaan ainoa poikkeus on pohjoismaiset dekkarit, jotka on aika pitkälle tehtailua ja teollista. Mutta korkealaatuista kirjallisuutta tai klassikkojen käännöksiä ja muuta – se alkaa olla yhä vaikeampaa.

Tekijanoikeus.fi: Mainitsit kustannusmaailmassa tapahtuneet muutokset. Mihin se viittaa?

Ville Keynäs: Lähinnä siihen, että Suomessa kustantamot ovat keskittyneet harvoihin, harvempiin käsiin. Tämä on taas mutu-tuntumaa, mutta mulla on sellainen kuva, että aikaisemmin kustannettiin rohkeammin myös tämmöstä, josta etukäteen tiedetään, että se ei tule välttämättä kauheasti myymään.

Tekijanoikeus.fi: Puhutaan kääntäjien koulutuksesta. Kääntäjien on suhteellisen vaikea päästä tekemään alan töitä, ainakaan kaunokirjallisella alalla. Nuorten kääntäjien olisi hyvä kuitenkin saada kokemusta erilaisista käännöstöistä, proosaa myöten. Harva kuitenkaan alkaa tai pääsee kääntämään. Pitäisikö tehdä jotakin?

Ville Keynäs: Siitä on aina ollut puhetta. Kääntäjiähän kyllä koulutetaan yliopistoissa, mutta se ei ole mikään tae siihen työhön pääsemiseksi. Se on vähän sama kuin kirjailijoiden koulutus, että ei kääntäjää pysty… ei se yliopiston jälkeen vielä ole mikään kaunokirjallisuuden kääntäjä. Sen takia on järjestetty erilaisia lisäkoulutuksia. Suomen kääntäjien ja tulkkien liitolla on ollut mestarikursseja. Sitten me perustettiin muutama vuosi sitten kääntäjien ammattiosasto KAOS, Journalistiliiton alaisuuteen, ja siellä me ollaan järjestetty kääntäjien kesäpäiviä Laukaan Järvilinnassa. Viime vuonna oli, ja ensi vuonna tulee taas. Ne järjestetään joka toinen vuosi.

Kyllä kääntämistä pitää opettaa, nimenomaan. Itseoppiminen ei pidemmän päälle ole mahdollista, tai ainakin se on hirveän vaikeaa. Nimenomaan kollegiaalinen tuki, se että kollegat lukevat toistensa tekstejä, on tärkeää. Kääntäjien ja tulkkien liitto järjesti vähän aikaa sitten mestarikurssin, ja mä opetin siellä ranskan kielestä kääntämistä. Siellä tehdään niin, että otetaan jokin teksti ja sitten sitä käännetään, puidaan niitä käännöksiä, mahdollisimman monesta näkökulmasta katsotaan ja ruoditaan ja tohtoroidaan… Joka kielessä on omat sudenkuoppansa, anglisismit, fransisismit ja svetisismit, joita sitten pyritään paikantamaan, sanomaan että tuo ei mene noin, suomeksi tämän voi sanoa näin. Hyvin paljon väännellään rautalangasta asioita.

Mutta oikeasti: hyvä kääntäjä tulee joko niin, että joku auttaa sua eteenpäin siinä, että joku näyttää, miten se tapahtuu, tai sitten hyvä kustannustoimittaja avittaa kääntäjää.

Tekijanoikeus.fi: Yksi hyvin kiinnostava ja tärkeä kirjailija on ranskalainen Georges Perec. Olet suomentanut häntä ainakin kahden kirjan verran: vuonna 1992 ilmestyi Perec-suomennos nimeltä Tiloja / Avaruuksia ja vuonna 2006 Elämä Käyttöohje, jota olet sanonut kääntäneesi kymmenen vuotta.

Ville Keynäs: Oikeastaan Perecin takia musta tuli kääntäjä. Mä olin valmistumassa Helsingin yliopistosta, ja yksi tuttu lainas mulle Perecin Espèces d’espaces -kirjan [suom. Tiloja / Avaruuksia]. Hän oli arkkitehti, ja se oli sellainen arkkitehteja kiinnostava kirja. Sitten mä rupesin lukemaan sitä…

Silloin tätä oli ilmassa, se oli just sitä aikaa, kun pienkustantamoja ruvettiin perustamaan ensimmäisen kerran, koska tietokoneet mahdollisti sen, että kuka tahansa voi kustantaa. Mulla oli sellainen pieni pönttö-Macci, ja mä rupesin huvikseni kääntämään Pereciä, katsoin että miten se onnistuisi. Samoihin aikoihin tapasin Niko Aulan, joka oli juuri perustanut Mirja Halosen kanssa Loki-Kirjat. Kysyin Nikolta, että haluatko sä tämmösen, että mä nyt huvikseni tän sutasin. Ja se vastasi, että paljonko sä haluat tästä palkkaa. Se oli aika lyhyt kustannusneuvottelu.

Mä jäin siihen Loki-Kirjojen toimintaan mukaan. Käänsin sinne Claude Lévi-Straussin Tropiikin kasvot vuonna 1997. Sen julkaisutilaisuudessa oli sitten puhetta, että Perecillä on tällainen Elämä Käyttöohje -niminen teos, josta Tiloja / Avaruuksia -kirjassa puhutaan. Siellä tilaisuudessa mä heitin kustantajalle, että ”joo, hei, kyllä mä nyt voin kääntää sen”. En tiennyt yhtään, minkälainen teos oli kyseessä. Siinä meni sitten melkein kymmenen vuotta, kun mä käänsin sitä.

Mutta mä tein sitä muiden töiden ohella, ja ihan hyvä oli että teinkin. Koska sitten jossain vaiheessa oli ranskalainen Perec-tutkija Bernard Magné luennoimassa Helsingin yliopistossa. Siihen aikaan me asuttiin maalla, meidän lapsi oli just syntynyt… Mulla puhelin soi: ”Hyvää päivää, täällä on Bernard Magné. Te kuulemma käännätte Pereciä. Minä otin selvää teidän kustantajaltanne. Haluatteko apua?” Ja korvaamaton apu siitä tuli: Ranskassa pääsin Perec-seuran kirjastoon ja arkistoon ja Magnélta sain kaikki avut, mitä ikinä pystyi saamaan.

Tekijanoikeus.fi: Perec kaiketikin on kirjailija, jonka jokaisen sanan kääntäjä saa tarkistaa erilaisista arkistoista. Liki mahdottomana käännettävänä tunnettu Perec on myös ollut ylipäänsä melkoinen aloitus nuorelle suomentajalle. Sehän oli sinun ensimmäinen kaunokirjallinen käännöstyösi?

Ville Keynäs: Itse asiassa mä kyllä lähetin WSOY:lle sellasia ruotsinkielestä käännettyjä jotakin… Ajattelin, että voisin nyt vähän kokeilla kääntämistä, mutta ne oli aika räpellyksiä vielä. Ja ne tulikin takaisin sieltä, että ei me ihan tämmöstä haluta. Perecin kohdalla varmaan löysin sellaisen ilmaisun, joka multa sujui siinä vaiheessa hyvin.

Tekijanoikeus.fi: Ranskalaista runoutta ja klassikoita on suomennettu suhteellisen vähän. Viime vuosina on ilmestynyt esimerkiksi Charles Baudelairea, Gustave Flaubertia ja Arthur Rimbaud’ta. He ovat kirjailijoita, joilla taiteellisen arvon lisäksi on henkilöhahmoon perustuvaa populaariesteettistä arvoa, mikä taas tarkoittaa parempia myyntimahdollisuuksia. Mutta esimerkiksi klassikkojakin on valtavasti kääntämättä. Onko tälle klassikkokäännöskeskustelulle tarvetta tai onko sille sijaa suomalaisessa taiteellisessa keskustelussa?

Ville Keynäs: On. Siinä mielessä on, että valitettavasti jotkut kustantajat ajattelevat, että se on keino tehdä halvalla nopeasti nimekästä kamaa. Halvalla siinä mielessä, että niistä on tekijänoikeudet rauenneet. Ja silloin – tätä ei tapahdu pelkästään ranskalaisen kirjallisuuden kohdalla, vaan oikeastaan kaikilla kielialueilla – käännätetään aloittelijoilla halvalla kirja, josta ei tarvitse maksaa tekijänoikeuksia, minkä seurauksena markkinoille tulee lukukelvotonta kamaa. Eikä aloittelijalle tietenkään tarvitse maksaa käypää käännöspalkkiota. Ja kun teos sitten on kerran käännetty, sitä on hyvin vaikea kenenkään lähteä uudestaan käännättämään. Mun mielestä ihmisiltä pitäisi kieltää klassikkojen kääntäminen, jos he eivät oikeasti osaa kääntää. Lisäksi mä epäilen vahvasti muutamien kustantajien valmiutta kustannustoimittaa suurten klassikoiden tekstiä.

Tekijanoikeus.fi: Onko klassikkokäännöskustantamisessa tapahtunut muutoksia? 1990-luvulla ilmapiiri oli kokeileva, ja tuolloin julkaistiin paljon erikoisia teoksia. Sillon klassikot eivät tainneet olla samanlaisessa asemassa?

Ville Keynäs: Kyllä niitä klassikoitakin tuli. Nimenomaan Loki-Kirjoilta tuli, Like julkaisi jotakin myös ja muutkin. Mutta silloin oli jotenkin idealistisempi ilmapiiri. Nyt monet pienemmätkin kustantajat katsoo, että kirjan pitää ennen kaikkea tuottaa. Siinä vaiheessa, kun Loki-Kirjat aloitettiin, kenenkään leipä ei ollut siitä kiinni. Sitä tehtiin ihan harrastuksena ja ilosta, mä sain mun palkkiot vasta kauan jälkikäteen, kun kirjaa saatiin myytyä. Joskus mä kiertelin kirjakassin kanssa Helsingin kahviloissa ja divareissa ja kyselin, että otatteko te tällaista myyntiin.

Tekijanoikeus.fi: Muutama sana sinun lukuhistoriastasi. Onko joitakin tiettyjä teoksia, joita olet kriittisessä iässä tai muutoin lukenut, jotka ovat myötävaikuttaneet ammativalintaasi?

Ville Keynäs: En mä voi yksittäisiä teoksia sanoa. Mitähän kaikkea… Mä oli teini-ikäinen 70-luvulla, silloin luettiin Vonnegutia ja Hesseä. Sen jälkeen opiskelin kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Siellä luettiin ihan kaikkea.

Yksi asia – jonka olen jossain muualla sanonutkin – oli se, että mä en yhtään tiennyt, mihin tää opiskelu johtaa. Ja sitten siellä annettiin kaks vaihtoehtoa: oli aineenopettajavaihtoehto tai tutkijavaihtoehto. Tutkijat luki enemmän kirjoja, ja mä katoin, että tutkijat saa lukea Rabelais’ta, ja mä menin sinne. Sitten myöhemmin mä aloin kääntää niitä Rabelais’n kirjoja.

Tekijanoikeus.fi: Kääntäjän töitä ei tehdä mitenkään lyhyellä aikajänteellä. François Rabelais’n Pantagruelin kolmas kirja ilmestyi vuonna 2009. Ja Rabelais’n Pantagruelin neljäs kirja 2014.

Ville Keynäs: Joo. Pantagruelin kolmas kirja tuli vähän aikaisemmin. Se tuli vielä WSOY:ltä. Sitten, kun WSOY ei ollut kiinnostunut neljännestä kirjasta, mä tein sen Siltalalle. Itse asiassa Touko Siltalan kanssa mä tämän projektin aloitin, sillon kun hän oli WSOY:llä. Siinä oli kanssa lyhyt kustannusneuvottelu. Mä soitin hänelle kaupungilta, kun tuli yhtäkkiä mieleen, että pitäiskö: ”Haluatko Rabelais’ta?” Sitten hän vastasi, että ”en voi kieltäytyä”. Ja meillä oli sopimus.

Tekijanoikeus.fi: Kuinka pitkä prosessi romaanin kääntäminen on? Kauanko työssä menee aikaa?

Ville Keynäs: Se on ihan kirjasta kiinni. Sanotaan nyt, ihan tavallinen kirja, missä ei ole mitään ihmeellistä, se voi olla neljä kuukautta, viisi kuukautta. Mutta sitten Louis-Ferdinand Célinen Linnasta linnaan -romaaniin meni pari vuotta ja, kuten kerrottu, Pereciin kymmenen vuotta.

Tekijanoikeus.fi: Entä runous – oletko suomentanut runoutta?

Ville Keynäs: Michel Houellebecq oli tulossa Lahden kirjailijakokoukseen vuonna 2001, ja mä olin kääntänyt siihen mennessä kaikki romaanit, mitä Houellebecqilta oli suomeksi tullut. Niin mä sitten sanoin, että haluaisin kääntää nämä hänen runot, ja mun piti kauheesti vonkua, että sain ylipäänsä järjestäjiltä luvan kääntää. Mä hankkiuduin runousasiantuntijan eli Alice Martinin puheille, että auta mua, opeta mua tekemään tää. Me tehtiin kolme runoa. Siinä oli ihan hirveä työ – koska mä en oo mikään runoilija. Mä ihan sen takia tahdoin, koska halusin tutustua Houellebecqiin. Ja sitten me luettiin hänen kanssaan yhdessä ne Lahden Sibeliustalon yleisötilaisuudessa.

En ole ihan mukavuusalueellani runokäännöksissä. Pitäisi olla runoilija, enkä mä ole. Kyllä mä niitä teen joskus. Nyt huhtikuun alussa oli kolme kanadalaista kirjailijaa Suomessa vierailulla. Heiltä piti kääntää sitten jokaiselta näyteteksti, joita luettiin muutamassa tilaisuudessa. Siinä mä käänsin taas runoa. Se ei ollut mitallista. Mitallinen on jotenkin hyvin… Kunnioitan niitä, jotka sitä pystyvät kääntämään.

Tekijanoikeus.fi: Ymmärrettävästi se on vaikeaa, sillä runomitat, vielä ranskalaiset runomitat, ovat hyvin toisenlaisia kuin suomen mitat. Ja jos väkisin vertaa kieliä keskenään, niin riimitkin ovat eri maailmoista.

Ville Keynäs: On joo. Siinä pitää oikeestaan kehittää tai etsiä suomalainen vastaava mitta, tai kuten me tehtiin, kun vaimoni Anu Partasen kanssa käännettiin Aku Ankan versio Danten Helvetistä ja päätettiin vain, että tässä on näin ja näin -monitavuisia rivejä. Ja loppusoinnut, jotka sitten pantiin kolisemaan oikein railakkaasti. Sellaista Eppu Normaali -tyyppistä riimittelyä.

Hyvä esimerkki toisaalta on tuo Edmond Rostandin Cyrano de Bergerac, jonka Pekka Lintu, joka oli suurlähettiläänä muistaakseni Tokiossa, käänsi alun perin harrastustyönä. Ja sitten edelleen kustannustoimittajan kanssa yhteistyössä, taisi olla sama Alice Martin kyseessä, ja lopulta Esko Salminen esitti sitä Kansallisteatterissa. Se on käännetty kauttaaltaan mittaan. Joku muu varmasti nostaisi esiin jonkin toisen käännöksen, mutta tuo teki muhun vaikutuksen ja jäi mieleen.

Tekijänoikeus.fi: Puhutaan rahasta. Suomennat tai olet suomentanut kaunokirjallisuuden ohella muutakin, esimerkiksi edellä mainittua Aku Ankkaa. Houkuttaisiko lastenkirjallisuus? Lastenkirjojen lainauskorvausten ansiosta kestää joskus tehdä myös vähän laihemmin palkittua työtä. Lapset ja lapsiperheet lainaavat kirjoja ahkerasti, mikä näkyy kääntäjän lastenkirjoista saamissa lainauskorvauksissa.

Ville Keynäs: Se on ihan työtä siinä missä muukin. Tosin lastenkirjoista maksetaan alhaisempi merkkikorvaus, mikä on huutava vääryys. Aku Ankkaa käännän aina yhdessä vaimoni Anun kanssa. Se on yksi syy, minkä takia mä olen ikään kuin auvoisessa tilassa elänyt: että mä olen naimisissa kollegan kanssa. Aku Ankan lisäksi me käännettiin Angry Birds -sarjakuva-albumit. Niitä tuli toistakymmentä. Mutta sarjakuvakääntäminen on vielä ihan eri asia kuin lastenkirjakääntäminen. Siinä on omat sääntönsä ja konventionsa.

Mutta jos palkkioista haluaa puhua, niin lainauskorvaukset on hieno juttu. Se oli hyvin kaivattu asia. Ja sitten toinen, joka Suomessa on siunattu asia, on apurahajärjestelmä. Ilman sitä meillä ei olisi näin korkealaatuista käännöskirjallisuutta. En tiedä, olisiko minkäänlaista käännöskirjallisuutta. Olisi varmaan huonolaatuista. Me ollaan liian pieni kielialue, jotta täällä voisi ammattimaisesti kääntää, mutta apurahat mahdollistavat, että tätä työtä voi tehdä ihan oikeasti ammatikseen. Ja kyllä mä koen, että tämä on vähän niin kuin muusikon ammatti, että tätä pitää koko ajan vähän tehdä, että pysyy taito yllä. Vähän niin kuin muusikon täytyy instrumenttiaan soittaa.

Tekijanoikeus.fi: Kääntämiseen aina liittyy tietty epävarmuus, siinä missä kaikkeen taiteelliseen työhön. Miten suhtaudut siihen, että kääntäessä ei ole tarjolla oikeita vastauksia?

Ville Keynäs: Se on tulkintaa. Edelleen muusikkovertaus: se on sävellys, jonka mä soitan. Ja sitten, kuten sanottua, mä olen naimisissa kollegan kanssa, ja meillä on ammatillisesti ihan mahtava symbioosi. Me luetaan toistemme kaikki käännökset hyvin tarkkaan ja kumpikin on sitä mieltä, että mitä enemmän korjausmerkintöjä, sen parempi. Sen takia en ole hakeutunut kääntäjäkursseille tai -tilaisuuksiin, koska mä katson, että mä elän kääntäjäkurssissa koko ajan.

Ja sitten me ollaan myös tehty yhteiskäännöksiä. Viimeisin oli Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikataan elävät. Meillä on ollut aika monta yhteiskäännöstä, me ollaan kehitetty niitä varten ihan omat säännöt, millä tavalla me ne tehdään. Kummallakin on oikeus muuttaa tekstiä. Ja sitten vain toinen aloittaa ja tekee ekan version ja toinen tekee vikan. Siinä välissä me pallotellaan sitä edestakaisin, ja viimeisen version kirjoittajalla on sitten viimeinen sana siihen.

Tekijanoikeus.fi: Onko sinulla esikuvia? Voitko nimetä oman mestarin?

Ville Keynäs: Pentti Saarikoski. Saarikoski teki ihan hirveitä virheitä – mä oon itsekin niitä bongannut – mutta hänen käännöksiään mä pystyn edelleen lukemaan. Luulen, että melkein kaikilla kääntäjillä on se ongelma, että kollegoiden töitä on hirveen vaikea lukea, koska niitä alkaa heti mielessään rätvimään ja korjaamaan. Saarikoski kirjoitti teoksen eräällä tavalla uudestaan, se laulaa ja soi se kieli edelleen. Joskus järjestin yhden keskustelutilaisuudenkin aiheesta, koska mua itseäni ihmetytti, minkä takia käännöskirjojen kieli on niin paljon ankeampaa ja kankeampaa kuin kotimaisten kirjailijoiden kieli. Ja miksi toisaalta tuntuu, että meidän ei anneta sillä tavalla lähteä laukkaamaan kuin kotimainen kirjailija voisi lähteä. Mutta hyvät kääntäjät pystyy tekemään sen kyllä.

Tekijanoikeus.fi: Saarikoski on myös yksi niistä kääntäjistä, jotka ovat tuoneet ammattikunnalle näkyvyyttä.

Ville Keynäs: Kyllä. Ennen kuin mä edes harkitsin tätä ammattia, mä keräsin hänen käännöksiään divareista. Silloin opin katsomaan, kuka on kääntänyt. On muitakin ihmisiä, joita mä katson, joiden käännöksiä mä mielelläni luen. Eero Balk esimerkiksi on yksi. Tarja Roinila, Oili Suominen… On niitä.

Tekijanoikeus.fi: Voisitko vielä kertoa, onko kääntäjän työssä jotakin, mitä suuri yleisö harvemmin tietää.

Ville Keynäs: Lähinnä itseäni ihmetyttää se, että kun mä saatan miettiä yhtä sanaa hirveän pitkään, yhden päivän. Ja kun luen sen kirjan, niin mä vain huristelen eteenpäin enkä huomaa koko juttua. Tavoite onkin se, että lukija ei saa pysähtyä ihmettelemään, jos kirjailija ei ole erikseen sitä halunnut. Varmaan kirjailijoilla on sama juttu. Että tavallaan pitää saada ikään kuin vaivattomuuden vaikutelma, jonka takana on oikeasti hirvittävä määrä työtä.

Ja sitten on kaikenlaisia juttuja, että joskus nuori kääntäjä lähtee ihan mielettömästi laukkaamaan. Hyvä esimerkki on Jukka Mannerkorpi, joka käänsi Célinen Niin kauas kuin yötä riittää -romaanin ja lähti tosi soitellen sotaan. Kaikki kunnia hänelle siitä. Varsinkin kun hän sitten sai vielä korjata erheensä, kun Siltala-kustantamo pari vuotta sitten julkaisi korjatun laitoksen. Ja sitten toisaalta joskus törmää kokeneeseen, leipääntyneeseen kääntäjään, joka muuttuu liian itsevarmaksi ja laiskaksi, ja sitten jää joitakin ikäviä kämmejä tekstiin. Sitä pitää itse kunkin varoa. Ettei muutu tylsäksi ja ettei lukijasta tunnu, että teksti ei vain ole kiinnostava, että se ei laula sillä tavalla kuin pitäisi.

Yksi asia tietysti on, että hyvän kääntäjän pitäisi lukea äidinkielellään, suomalaista kirjallisuutta, mahdollisimman paljon. Koska oma kieli on se instrumentti, niin pitäisi keskittyä lukemaan sitä, mitä sillä kielellä on kirjoitettu, kauan sitten ja nykyään. Esimerkiksi Aleksis Kivi tekee hirveän hyvää joillekin synapseille aivoissa. Tai toisaalta joku Markus Kajo, hän käyttää niin omituista kieltä. Tai Mikko Rimmisestä mä tykkään. Sen lukeminen saa aivot nyrjähtämään miellyttävällä tavalla. Rosa Liksomista olen aina tykännyt. Kun tein Rabelais’ta, niin Kivi vähän siellä kummitteli takana. Selailin Kiveä, vähän Volter Kilpeä, mutta se on sellaista lehteilyä. Enemmän vaikuttaa se, mitä ylipäätään on lukenut elämänsä varrella.

Lauri Holma