Antti Holma
6/2016 – Antti Holma on näyttelijä, kirjailija, laulaja ja runoilija. Läpimurtonsa suurelle yleisölle Holma teki Putous-ohjelman kuudennella kaudella vuonna 2014. Teatterikoulusta valmistunut Holma oli kuitenkin sitä ennen tehnyt kiitettyä teatterityötä jo vuosien ajan. Vuonna 2014 ilmestyi myös Holman esikoisromaani Järjestäjä. Tänä vuonna Holma on nähty sivuosassa elokuvassa Äkkilähtö, ja ensi vuonna valkokankaille tulee Armoton maa. Nyt hän asuu Lontoossa ja kirjoittaa toista romaaniaan.
Tekijanoikeus.fi: Muutit Lontooseen. Kerroit syyksi muun muassa ”terhikiemungit”. Mikä Suomen ilmapiirissä oli vikana?
Antti Holma: Lähtöön oli monta syytä, muun muassa omaan työhöni liittyviä, mutta suurimpana tämä yhteiskunnallinen ilmapiiri. Vihan älämölöstä on tullut hyväksyttyä. Kerron anekdootin. Keväällä olin kollegani kanssa kävelyllä. Kollegalla oli lastenvaunut ja vauva mukana.
Vastaan tuli skinijengi kuin suoraan jostain halvalla puvustetusta tv-sarjasta. Natsiskinejä, siis. Kämäset metrohousut, ihan kuin ne olisi otettu aamulla postipaketista.
Se porukka aiheutti meille pakokauhureaktion. Tunnistiko ne meidät? Mistä ja miksi? Oltiin yhtäkkiä paniikissa omassa kotikaupungissa, ihmisten keskellä Ullanlinnassa.
Siinä tajusin, että tämä tuntuu isolta merkiltä. Olen nähnyt jalkapallohuligaanien tappeluja ja tappeluhakuista riidanhaastamista Lontoossa, mutta tämä oli pysäyttävää eri tavalla.
Ilmapiiri on muuttunut.
Lontoossa päädyn varmaan baariin töihin, kuten viimeksi siellä asuessani. Vaihtelua sekin on.
Yhtä hyvin lähtöni syyksi voi sanoa, että tarvitsin kirjoituspaussin.
Tekijanoikeus.fi: Lontooseen lähtösi tapahtui julkisesti, ison Hesarin jutun siivittämänä. Olet osannut käyttää julkisuutta poikkeuksellisen hyvin, suorastaan työkaluna. Johtuuko se omasta rohkeudestasi vai ainoastaan määrätietoisuudesta?
Antti Holma: Esimerkiksi naistenlehdistä mulla on ennen kaikkea hyviä kokemuksia. Mua ei ole kohdeltu kaltoin.
Mutta olen rakentanut fiktiota tietoisesti. Olen sopinut mikä asiakärki edellä haastatteluun mennään, tai olen valinnut puheenaiheet itse. Olen puhunut seksuaalisuudesta, mutta tavalla, josta ei saa uhriutumista korostavia otsikoita. Juuri niitä kyllä halutaan, koska ne herättävät heti reaktion.
Tekijanoikeus.fi: Onko elämäsi siis kokonaistaideteos?
Antti Holma: Mä ajattelen enemmän sanaa performanssi. Joku sanoo, että elämä on näyttämö, ja siitä voi erittäin aiheellisesti sanoa että onpas toi klisee.
Mutta kyllä mä käsikirjoitan omaa julkisuuttani.
Aika moni näyttelijä on tehnyt päätöksen tai päätyy tilanteeseen, jossa hän on koko ajan sama ihminen, jonka yksityisyyteen media yrittää jatkuvasti tunkeutua. Mä en näe asiaa niin.
Päätän itse, onko antamani haastattelun asiakärki minä vai jokin muu asia. Tiedän, että jos haastattelu on naistenlehteen, terävä kärki pitää antaa.
Joskus strategia on pettänyt ja olen mennyt henkilöhaastatteluun ihan vilpittömänä omana itsenäni. Olen jättänyt suunnittelematta ja unohtanut punchit ja väitteet. Niiden haastattelujen jälkeen on hävettänyt aivan hirveästi, mitä olen sanonut. Se menee semmoiselle henkilökohtaiselle ja sentimentaaliselle tasolle.
Paras palaute tulee, kun menee isoilla ja kärjistetyillä väitteillä ja pitää niistä kiinni. Niin juttuun syntyy kulma, johon ihmiset reagoivat.
Tekijanoikeus.fi: Suuressa maailmassa julkisuuteen nousevat ihmiset kehittävät julkikuvaansa määrätietoisesti ja myös tuollaisin suurin väittein. Suomessa aika harvoilla on julkisuusstrategia, vaikka siitä olisi helppo hyötyä. Miksi esimerkiksi näyttelijät eivät sitä tee?
Antti Holma: Syitä on monta, mutta yksi on hirveä pelokkuus.
Hyvä esimerkki on Elina Knihtilän haastattelu Helsingin Sanomien kuukausiliitteessa, se joka levisi huhtikuussa kulovalkean tavoin ja jossa käsiteltiin naisnäyttelijöiden kokemuksia.
Hyytävä alku, jossa todettiin niin monen naisnäyttelijän kieltäytyneen haastattelusta, oli mullekin järkytys. En ollut hahmottanut, että tilanne on niin vakava.
Suomessa niin moni näyttelijä pelkää duuniensa puolesta ihan helvetisti. Mä en pelkää.
Tekijanoikeus.fi: Miksi et pelkää?
En halua väittää, että tekisin asian jotenkin paremmin. Tiedän, etten ole hirveän hyvä näyttelijä vaan enemmänkin osaan toimia persoonana, eli että oma juttuni on Antti Holma. Tää on mulle vähän kipeäkin juttu, enkä haluaisi tulla tituleeratuksi mediapersoonana. Olen viime aikoina harjoitellut näyttelemistä aika paljon.
Mutta se, etten pelkää, on seurausta valinnasta jonka tein, kun lähdin Putoukseen. Päätin etten voi paeta seksuaalisuusasiaa. Olin tehnyt seksuaalisesta häpeästä jo monologinäytelmänkin, vaikka se ei sinänsä käsitellyt homoutta. Osasyy oli se, että kirjoitin kirjaa, jossa asia on esillä.
Suomessa voi tehdä valinnan, ettei puhu ollenkaan yksityiselämästään julkisuudessa, mutta toisaalta silloin tulisi vihjailua, joka on sietämätöntä. Kaapista olin kuitenkin tullut jo parikymppisenä.
Kun Putous alkoi, tulin ulos kaikkien näiden asioiden kanssa. Annoin kirjaani liittyen haastattelun Me Naisiin. Siitä alkaen olen puhunut tietyistä asioista, omilla vahvoilla kärjillä: olen vähemmistöä, olen feministi. En valita asioista, mutta sanon mielipiteeni.
Tekijanoikeus.fi: Lausuisitko seuraavaksi jotain tiukkoja mielipiteitä suomalaisen television ja elokuvan tekemisen kulttuurista? Vai kuinka paljon sinun pitää Suomessa näyttelijänä varoa sanojasi?
Antti Holma: On tiettyjä rajoja. En lähde soimaamaan suomalaisia näyttelijöitä enkä ohjaajia. Vältän tekijöiden kritisointia, koska teen itse. Se on ihan työhygieniaa.
Mutta haluan osoittaa ankaraakin kritiikkiä esimerkiksi tuottajiin ja tuotantoportaaseen. Se on setien ja jäbien maailma. Eikä se ole sukupuolesta kiinni, nainenkin voi olla setä.
Elokuvasäätiön toimintakulttuuri on ollut aika hullua. Nyt mun pitää ensin sanoa, että olen saanut sieltä yhden kielteisen päätöksen, mutta ihan syystä, sillä siinä kokeiltiin kepillä jäätä ja se oli tilaustyö. Kielteinen päätös oli varmaankin aivan oikea. Mulla ei ole kaunaa siihen suuntaan.
Mutta on hullua, kun Elokuvasäätiö jakaa rahoja tuotannoille ihan viime tingassa ja kun koko talo lamaantuu, kun yksi ihminen on sairauslomalla. Siellä pitäisi tehdä iso päätös, ollaanko virkamiehistöä vai taiteellista jaostoa.
Kun rahat jaetaan viime hetkellä, tuotantoon menee keskeneräisiä hankkeita. Suurten päätösten annetaan roikkua. Jatkuvuuden tunteen sijaan on pelkoa paitsi tekemisen mahdollisuuksista, myös omasta toimeentulosta.
Toinen iso ongelma on televisiokanavilla. Juuri nyt tehdään paniikkireaktioita. Setäviihde nousee taas. Uutta pelätään.
Yksi syy lähtööni Suomesta oli se, että väsyin tähän tilanteeen, jossa sedät ja jäbät päättävät rahasta juuri nyt, kun pitäisi tehdä uusia rohkeita avauksia. Kulmat leikataan pois ja samalla siivet, eli mennään tylsää keskitietä.
Samalla pitää todeta, että tunnen näyttelijänä hyvin sen tunteen, kun ei vaan uskalla. Kaikilla on taipumus ajatella, että teen sen mikä kelpaa ja riittää, parempi vaan kun ei lähde hakemaan mitään erityistä. Poteroitumalla välttyy täydelliseltä metsään menemiseltä, mutta välttyy myös suurilta onnistumisilta.
Tekijanoikeus.fi: Viime aikoina on tullut pintaan myös jännitteitä esimerkiksi ohjaajien, käsikirjoittajien ja tuottajien, siis kaikkien kolmen ryhmän välillä.
Antti Holma: Jos joku haluaa oikeasti muutosta Suomen tai minkä tahansa maan elokuvaan, televisioon ja viihteeseen yleensä, tuottamisesta se alkaa. Tämä koskee teatteriakin. Ohjaajatkin ovat tässä maassa valitettavan usein asemassa, jossa etsitään valmiille tekstille sopivaa ohjaajaa, ja se kuvaava sana on nimenomaan ”sopiva”.
Yhden ihmisen läpiajattelusta syntyy usein parempia ja ainakin omaperäisempiä tuloksia. Tuottajien pitäisi uskaltaa antaa valtaa ja vastuuta kirjoittajille ja ohjaajille.
Kyräily tulee epävarmuudesta, joka liittyy omaan asemaan. Käsikirjoittajien nimien nostamisessa on vielä työtä. Tosin kyllä se käsikirjoittajiakin vaivaa, että tarjotaan turvallista.
Tekijanoikeus.fi: Kyräilykulttuuria näkee varmaan myös näyttelijöissä, johtui se sitten epävarmuudesta tai mistä tahansa. Allekirjoitatko?
Antti Holma. Mä en saisi sanoa tätä, mutta nyt kun en enää kuulu liittoon, sanon kuitenkin. Eikä tämä ole statement, että Näyttelijäliitto olisi perseestä.
Kokemukseni perusteella on pakko tehdä myönnytyksiä, jos tehdään korkealaatuista komediaa, ja tämä koskee näyttelijöitä.
Parhaat jutut eivät toteudu, jos kaikille pitää maksaa vuoden ajan täyttä palkkaa. Pitää olla joustavuutta kehitellä ja rakentaa ajan kanssa, jos halutaan antaa parasta. En sano, että kenenkään pitäisi tehdä mitään palkatta. Tekemisen malleja vaan on monta, ja linnakkeisiin poteroitumalla ei uutta synny.
Putoksen ensimmäinen kausi oli ehdottomasti paras. Nekin näyttelijät, jotka eivät koskaan katso televisiota, katsoivat sitä. Se jännitys näkyi niin upeasti, ja samalla se, kuinka huolellisesti sitä oli harjoiteltu.
Jotain yhtä sketsiä harjoiteltiin perkele kolme viikkoa. Sitä ensimmäistä Putoksen kautta kokonaisuutena oli harjoiteltu vuoden ajan joka viikko. Joka viikko kaikkien piti tuoda sketsi-ideoita, ja kyllä siitä jotain liksaakin maksettiin, mutta kai periaatteellisesti ja liiton näkökulmasta ihan liian vähän. Mutta lopputuloksesta näki, että kannatti.
Meillä huomataan usein kuvauksissa, että ei nää sketsit toimi, ja ehkä paniikissa yritetään vähän kirjoittaa uusiksi. Kukaan ei istu vuotta ideoimassa ja kirjoittamassa sketsejä, vaikka ehkä juuri niin pitäisi tehdä.
Tekijanoikeus.fi: Suomenkielisistä elokuvistahan on maailmalla noteerattu nimenomaan sellaisia, joissa on lähdetty tekemään jotain aivan omaa ja erikoisinta. Miten sellaista voidaan tukea?
Antti Holma: Kaikki nuo universaalit jutut ovat tekijälähtöisiä. Taulukauppiaiden perusteella Juho Kuosmanen tekee täsmälleen omaa juttuaan, selkeästi läpi ajateltua elokuvaa. Taulukauppiaat oli hämmästyttävän naturalistinen upealla tavalla. Kuosmasella on humaani ihmiskuva, johon diggaukseni eniten liittyy.
En malta odottaa että pääsen näkemään Hymyilevän miehen. Kateuteen taipuvaisena ihmisenä olin vilpittömästi helvetin onnellinen sen Cannes-voitosta. Aivan mahtavaa, helvetin mahtavaa!
Keväällä kuvattiin Jussi Hiltusen elokuva Armoton maa, ja se oli mahtava kokemus. Teen vakavan roolin vakavassa elokuvassa, mikä minulle tuntui hyvältä ja haastavalta ja tarpeelliselta, mutta ennen kaikkea se oli tuotanto, jossa kiteytyvät ne asiat joilla parhaita juttuja tehdään. Teksti oli Jussin, ja tuottajat olivat lähteneet juuri siihen juttuun, tekstiin ja sävyyn mukaan. Se tuntui erikoiselta viritykseltä juuri siksi.
Toivon että Tiina Lymi pääsee pian samaan. Olin mukana Äkkilähdössä. Lymi on älyttömän hyvä näyttelijäohjaaja ja sillä on loistava komedian rytmitaju. Sillä olisi helvetisti annettavaa läpiajattelijana, joka ohjaa omia tekstejään. Kohtuuttomuuksia -sarjan kirjoittanakin Lymistä on nähty, että näkemystä on.
Nyt Lymi tekee Napapiirin sankarit kolmosen. Totta kai mä ymmärrän, että tehdään Luokkakokousten ja Napapiirien jatko-osia. Totta kai tarvitaan vetonauloja. Mutta pitäisi olla rahoituskuvioita, jotka auttavat pienempiäkin firmoja, joilla ei ole taloudellisena tukena näitä yleisön vetonauloja.
Tein tuotantoyhtiö Aamulle yhtä juttua, Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin sarjaa Love & Order [työnimi], ja sen tekeminen oli puhdasta riemua. Siitä tuli Leean näköistä juttua ihan omalla tasollaan. Sarja tulee ensi vuonna Yleltä, nimi voi muuttua.
Sen sarjan tekemisen prosessi oli ollut tosi pitkä, ja se oli kehittynyt sinä aikana. Mutta usein pienillä yhtiöillä on kohtalona juosta läpi rahoitusrasteja ja jatkuvasti Elokuvasäätiö ja elokuvalevittäjät tai televisioyhtiöt sitten antavat ne rahat johonkin muka varmempaan.
Tekijanoikeus.fi: Klemolan ja Hazardin sarja kuulostaa hyvältä. Kerrotko hieman lisää?
Antti Holma: Näytellessä tulee vastaan paljon semmoista opittua ihmiskuvaa, jossa teksti on kirjoitettu ei elämästä, vaan toisista fiktioista ammentaen. Silloin havainto on vähintään epätarkkaa. Siis semmoisia juttuja, joissa mies tuo vaimolleen suklaarasian. Mitä vittua, eihän kukaan nykyään oikeasti tuo.
Leean ja Kaarinan juttu taas tulee juuri toiselta suunnalta. Siinä ymmärretään elämän kohtuuttomuutta syvemmällä tasolla, mikä muistuttaa myös Juho Kuosmasen ihmiskuvasta.
Love & Orderissa on samaa kuin Jouko Turkalla 1980-luvulla, kun hän oli havainnoissaan tarkimmillaan. Mä näyttelen sarjassa henkilöä, joka romahtaa rakastuessaan ja yrittää piilottaa tunteen kuntoilemalla. Mua nauratti niin se kohtuuttomuus, kun ei näyttele sitä tavallista traagista miestä, vaan hahmoa joka on rakkaudesta niin sekaisin, ettei edes huomaa avomurtumaa kädessään.
Eikä se ilmaisu mene kikkelöinniksi, vaan se on todellista. Se on vähän kuin sitä parasta Turkan kohtuuttomuutta, joka Turkalta sitten levisi käsistä, kun siitä tuli kaikkien alojen professori. Eikä Leean kulma ole tietenkään niin demoninen kuin Turkalla.
Tekijanoikeus.fi: Teit myös omaa televisio-ohjelmaa. Miten Antti Holma Show meni?
Antti Holma: Sain aika vapaat kädet. Sen seurauksena huomasin ensin, että ryhdyin mukauttamaan ajatteluani siihen, minkä ajattelin toimivan prime timessä.
Sehän ei ollutkaan enää mun ajattelua. Kärjet olisivat pudonneet pois, ellen olisi itse huomannut mihin homma on menossa.
Tekijanoikeus.fi: Talk show’si oli prime timeksi hyvin freesi, eikä ainakaan tasapäinen. Vaikkei se ehkä ollut aina nerokas, se ei ainakaan ollut koskaan tylsä. Millä metodilla sitä tehtiin?
Antti Holma: Meillä oli studio viiden päivän ajan, joten kuvasimme kahdeksan jaksoa niissä viidessä päivässä.
Huomasin, kuinka tärkeitä resurssit ovat talk show’ssakin. Kun käsiteltiin asiaa, johon olin todella paneutunut, juttu alkoi rullaamaan ja vei mukanaan. Jälkikäteen jaksoja katsoessa oikein näin, miten se lähti parhaimmillaan lentoon.
Televisiossa ei saa olla löysä. Se on lopulta resurssikysymys. Napakkuuttakin voi ostaa rahalla. Rahalla saa aikaa, parhaita käsikirjoittajia tai kumpaakin. Meillä oli tosi hyvä ohjaaja ja tosi hyvä leikkaaja.
Show’n tuotannossa kävi erilaisia juttuja, joiden vuoksi sain tai jouduin ottamaan enemmän valtaa kuin oli tarkoitus. Despootti minussa pääsi esille. Mutta kokemus oli hirveän hyvä, sillä samalla kun mun yli ei voitu kävellä, olin vastuussa ja koin myös miltä se tuntuu. Suomin itseäni sitten kaikesta.
Se oli erittäin opettavaista.
Tekijanoikeus.fi: Miten tehdään parasta mahdollista televisiota?
Antamalla luomisen mahdollisuus yhdelle porukalle, jolla on selkeä näkemys ja selkeä johtaja.
Olen saanut urallani katsoa sivusta aivan kauheaa tilannetta, jossa ohjaaja, käsikirjoittaja, tuotantoyhtiö ja kanava pompottelevat taiteellista työtä keskenään niin, että hommaa johda enää kukaan. Silloin kaikki on menetetty.
Usein Suomessa on sata kokkia tekemässä juttua, eikä kukaan ota vastuuta. Antti Holma Show’ssa sain tehdä itseni näköisen ohjelman ja laittaa omat väitteeni sinne. Se olisi voinut olla terävämpi, ajankohtaisempi, hauskempi ja rennompi, ja otan palautteen mielelläni vastaan. Mutta siitä olen hirveän tyytyväinen, että siellä ovat ne mun omat väitteet.
Tekijanoikeus.fi: Mitään suuria taideteoksia ei tosiaan ole koskaan tehty komiteassa. Onko luova ryhmätyö ylipäänsä mahdollista?
Antti Holma: Kyllä hyvä televisioohjelma voidaan tehdä niin, että yksi porukka saa mahdollisuuden luoda. Mutta sillä pitää olla yksi voimakas yhteinen ääni.
Käytännössä se tarkoittaa, että jollain yhdellä henkilöllä on valta ja vastuu. Ihailen Kirsti Paakkasta, joka oli kuulemma ihan despootti. Paakkanen on sanonut, että tehtäviä voi delegoida, mutta valtaa ei voi. Jos se pätee liikkeenjohtamiseen, se pätee helvetin hyvin taiteen ja viihteen tekemiseen.
Yleltä löytyy paraatiesimerkkejä ongelmasta. Joku johtaa yksikköä vuoden, ei synny tulosta, otetaan pois, uusi tilalle, edellinen kiertoon. Tuommoisessa kierrossa ne pikkujohtajat eivät ikinä joudu viemään omaa ajatteluaan johonkin määränpäähän. Ei sellaisessa synny uutta.
Ensemble-tekeminen taas on mahdollista komediassakin. Siitä on televisiossa esimerkkejä, ja oikein hyvinä esimerkkeinä viime ajoilta Putous ja Q-teatteri sekä Häiriötekijä elokuvanakin. Mutta ne ovatkin Jani Volasen johtamia juttuja.
En aina rakasta Janin sisältöjä, mutta Janilla on näkemys ja poikkeuksellinen osaaminen viedä se läpi.
Triplasta olen ymmärtänyt, että Volanen oli tekemässä sen konseptia, mutta jäi suunnitelman mukaan pois ennen varsinaista tekemistä. Ei se sitten toiminutkaan. Tämä ei ole kritiikki Volasta kohtaan, vaan näyttää, että ei tekeminen onnistu niin että poimitaan ideoita ja annetaan niiden kasvaa.
Täytyy olla se yksi ihminen, joka johtaa.
On totta, että koska elämme yksilökeskeisessä ajassa, yhdessä tekemisen tärkeyttä pitää korostaa. Mutta olen sillä tavalla vanhanaikainen, että kun kymmenen ihmistä juttelee jonkun asian tekemisestä, minun käsitykseni mukaan yhdellä heistä pitää olla viimeinen sana jotta päästään hyvään lopputulokseen.
Janin hommissa tulee aina läpi Janin huumorintaju. Ne ovat briljantteja juttuja, koska työryhmä sitoutuu siihen estetiikkaan.
Tekijanoikeus.fi: Nyt seuraavaa kirjaasi Lontoossa kirjoittaessasi saat olla itse se diktaattori. Oletko odottanut tätä?
Antti Holma: Todellakin! Leffanteossa on hienoa, kun saa olla ohjaajan ja käsikirjoittajan äänen tulkki. Siinä saa antaa tietyn vallan pois. Kun ohjaaja on hyvä, se on yhtä juhlaa.
Kirjoittaessa taas ei tarvitse ottaa toisia huomioon. Voin kirjoittaa yksin, ja loistava kustannustoimittajani antaa huomioita, ei käske mutta opastaa.
Tekijanoikeus.fi: Kiinnostaako ohjaaminen?
Antti Holma: Television puolella tuottaminen kiehtoo paljon, ehkä enemmän kuin ohjaaminen, jonka ajatellaan olevan näyttelijälle paljon luontevampaa. Moni näyttelijämieshän lähtee neljänkympin kriisissä ohjaamaan. Mä arvostan hyviä ohjaajia niin paljon, etten itse ole hirveän kiinnostunut ohjaamisesta.
Tekijanoikeus.fi: Suomen ilmapiiriin ja nationalistisiin tuuliin liittyen – mitä ajattelet siitä, että tulee kolmas Tuntematon sotilas -elokuva?
Antti Holma: Aku Louhimies voi tuoda siihen sodan kuvaukseen jotain ihan uutta rumuutta ja inhorealismia. Louhimies on musta helvetin hyvä tyyppi ohjaamaan sen leffan. Näyttelijävalinnat ovat ainoastaan mielenkiintoisia, sillä sehän voi nimenomaan järkyttää suurta yleisöä, että Aku Hirviniemi on inhorealistisessa sotaelokuvassa.
Tekijanoikeus.fi: Miltä Suomen esittävän taiteen ja viihteen tilanne sinulle tutuilla alueilla noin yleensä näyttää?
Kaiken vuodatuksen jälkeen on pakko sanoa, että juuri nyt se näyttää hyvältä.
Yle Draamaa johtaa Jarmo Lampela, joka on itse kokenut tekijä. Samoin Elokuvasäätiön johtoon tulee Lasse Saarinen, joka on tuottanut itse elokuvia parikymmentä vuotta eli ymmärtää, mitä se tekeminen on.
Elokuvasäätiössä pitää tapahtua muutoksia. Enkä halua syyttää ketään, sillä jos minulle annettaisiin valta jakaa 24 miljoonaa euroa vuodessa, siinähän mä pimahtaisin. Ei semmoisessa voi olla objektiivinen, rento ja kaikkia huomioon ottava, kun ihmisiä tulee joka päivä eteen hikisin käsin pyytämään, että auta meitä.
Eikä mulla ole vastausta, miten se pitäisi hoitaa. Hyvä sentään, että Elokuvasäätiössä pestit ovat määräaikaisia toisin kuin Ylellä, jossa yksi ihminen on saattanut päättää suomidraaman linjasta puolet iästään.
Sen sanon, että identiteetti pitäisi päättää, eli se, onko Elokuvasäätiön tuotantoneuvojien tulokulma virkamiehen vai taiteellinen. Jos taiteellinen, sen pitäisi ehdottomasti, ehdottomasti olla moniäänisempi. Jos virkamiehistöä, sen pitää olla selkeämpää ja objektiivisempaa. Virkamies ei saa sanoa, että en anna rahaa, koska tän jutun aihepiiri ei mua kiinnosta. Sellaistahan sieltä tuotantoneuvojilta on sanottu, mikä on kuvaava oire. Jos pitkien elokuvien tuotantoneuvojia on vain kaksi, eihän moniäänisyys ehkä edes voi toteutua.
Mutta juuri ennen Lontooseen lähtöä luin, että Hannaleena Hauru sai tuotantotuen pitkään elokuvaan. Mä olen siitä helvetin kiinnostunut!
Näin eräässä lyhytelokuvaesitysjutussa Haurun Säälistäjät, ja se oli monella tapaa järkyttävä, estetiikaltaan ihan hirveä juttu, ja se osui todella kovaa, koska sen esitystapahtuman muut lyhärit olivat niin muotoon sidottuja ja kauniita. Juuri sellaista kaivataan.
Kaiken kaikkiaan voi kuitenkin käydä niin, että minä lähdin kiukkuisena Lontooseen kolmeksi vuodeksi ja palatessani Suomessa on asiat hyvin.