Kikka Laitinen

kikka_hymy_skitta1
Kuva: Tiia Santavirta

6/2013 – Lempäälästä kotoisin oleva Kikka Laitinen on rock-taustan omaava pitkän linjan säveltäjä ja laulaja-lauluntekijä, joka omien laulujensa lisäksi tekee tilaustöitä muille artisteille. Vuosi sitten hän sai valmiiksi Suomalaisia rakkaustarinoita -levytrilogiansa. Hän myös keikkailee aktiivisesti niin ”nainen ja kitara” -sooloesiintymisillä kuin duona Kustaa Kantelisen tai isommalla porukalla bändinsä Kikka Laitinen Co. kanssa.

Istahdimme Kikan kanssa alas keskustelemaan hänen urastaan ja musiikistaan sekä hänen vastoinkäymisistään ja inspiraatioistaan. Lue koko syväluotaava haastattelu alta!

 

Tekijanoikeus.fi: Mitkä ovat varhaisimpia musiikkiin liittyviä muistojasi?

Kikka Laitinen: Varhaisimmat muistoni liittyvät The Beatles -yhtyeeseen. Isä oli tehnyt pikkusiskolle ja minulle pahvikitarat, joilla sitten leikittiin John Lennonia ja Paul McCartneyta, pompittiin sängyllä ja rämpytettiin pahvikitaroita. Musiikkia tuli kuunneltua niin radiosta kuin mustavalkotelkkarista. Olen myös aina ollut tanssi- ja iskelmämusiikin ystävä ja lapsena tuli paljon kuunneltua Juha Vainiota ja Georg Malmsténia.

1970-luvun alussa Juice Leskinen muutti meidän naapuritaloon Kuljussa, Lempäälässä. Juice vuokrasi talosta yläkerran kämpän, johon minulla sattui olemaan suora näköyhteys omasta huoneestani. Sain siis nähdä, kun Juice soitti kitaraa ja teki biisejä. Muutama vuosi myöhemmin tajusin, että kyseessä on nimenomaan Per Vers, runoilija -levyn Leskinen. Juicen musiikkiin rakastuin heti ja samalla avautui eteen koko suomenkielisen rockin maailma.

Tekijanoikeus.fi: Soitettiinko teidän lapsuuden perheessä jotain instrumentteja?

Kikka Laitinen: Isä soitti haitaria, vaikkei ammattimuusikon uralle lähtenytkään. Myös viulu, piano ja kitara tulivat tutuiksi jo lapsena.

Tekijanoikeus.fi: Oliko sinulla lapsena tai nuorena lempibändejä tai artisteja?

Kikka Laitinen: Lapsena tietenkin The Beatles, sehän oli ihan selvä homma. Murrosiällä 1970-luvulla tuli sitten kuvioihin kaikki ne tärkeät bändit, jotka ovat edelleenkin niitä parhaita: Creedence Clearwater Revival, Slade, Deep Purple, Uriah Heep, Led Zeppelin, The Moody Blues ja Electric Light Orchestra. Suomalaisia suosikkeja olivat Juicen lisäksi Hector ja Rauli Badding Somerjoki.

Näiden bändien ja artistien kaikki levyt ja biisit hankittiin ja tutkittiin kaveriporukalla läpikotaisin. Näihin aikoihin tutustuin myös naapurissa asuvaan Kaija Kurki-Suonioon, joka sittemmin tuli saksofonistiksi Gasoline Girls -yhtyeeseen.

Tekijanoikeus.fi: Ovatko teini-iän lempibändit edelleen niitä kovia bändejä?

Kikka Laitinen: Ovat ne edelleen kovia. Ihan pelkästään hahmoinakin Badding tai Hector ovat niin mielettömiä. Nykymusiikkia seuraan vähemmän, enkä jaksa siitä hirveästi aina innostua. Toki on paljon hyviäkin artisteja tai bändejä, esimerkkeinä sanottakoon vaikka Jukka Poika ja Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana.

Tekijanoikeus.fi: Milloin tiesit haluavasi ammattimuusikoksi?

Kikka Laitinen: Unelma muusikon urasta syntyi jo 60-luvulla nähtyäni sen hemmetin Beatlesin. Mutta 70-luvulla, viimeistään silloin kun tutustuin John Fogertyyn ja CCR:ään, tunne alkoi muuttua jonkinlaiseksi sisäiseksi raivoksi tai aggressioksi. Tuntui aivan siltä kuin rock-musiikki ja sen soittaminen vapauttaisi näkymättömistä kahleista, jotka pitävät ihmistä kiinni.

Tekijanoikeus.fi: Harkitsitko missään vaiheessa muita ammatteja?

Kikka Laitinen: Aina silloin, kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä. Tällaista turhautumista ja kyllästymistä musiikkibisnekseen tulee noin kerran kymmenessä vuodessa ja silloin sitä pohtii vakavissaan, ettei enää ikinä soita tai mene yhdellekään keikalle tai tee yhtään mitään. Mutta ei sitä sisäistä paloa kuitenkaan saa koskaan sammutettua.

Tekijanoikeus.fi: Opiskelitko musiikkia jossain vai oletko itse oppinut?

Kikka Laitinen: Heti kun meille hankittiin piano, niin menin yksityistunneille ja aloin käydä läpi Aaronin pianokouluja. Tiesin alusta asti, että haluan musiikkiopistoon opiskelemaan ja niin päädyin Tampereen konservatorioon. Klassisen musiikin kanssa tuli kuitenkin vastaan ongelma nimeltä Béla Bartók. Jossain vaiheessa opintoja sain uuden opettajan, joka pakotti minut soittamaan tutkinnossa Bartókia. Mozartia ja Beethovenia on kiva soittaa, Mendelssohnia on kiva soittaa ja varsinkin Chopinia on kiva soittaa. Mutta se hemmetin Béla Bartók oli vain niin rumaa musiikkia, että suutuin enkä yhtään halunnut sitä soittaa.

Lopulta opiskelu loppui siihen, kun pääsin mukaan ensimmäiseen rock-bändiin opintojen puolivälissä. Bändissä soittaminen opetti tietty paljon rockista. Treenasin biisejä paljon bändin kanssa ja muita kuuntelemalla opin ymmärtämään, mistä yhteissoitossa oikein on kysymys. Samalla sitä alkoi nähdä, miten ja mistä biisit ylipäänsä rakentuvat. Klassisen musiikin opinnot auttoivat hahmottamaan sointukulkuja ja pian sitä ymmärsi, että monet hittibiisit olivat perus kolmen soinnun lauluja.

Aikuisiällä pyrin ja pääsin sitten Helsingin Pop & Jazz Konservatorioon, jossa jatkoin pianotunteja sekä lisäksi laulua ja musiikin teoriaa. Tuolloin löysin myös jazz-soinnut, mikä oli erittäin hyvä juttu säveltämisen kannalta.

kikka_ja_kustaa

Tekijanoikeus.fi: Miten syntyi Gasoline Girls And Petrol Boys -yhyte?

Kikka Laitinen: 1980-luvulla alkoivat suomalaiset tyttöbändit, kuten Ilona ja Tavaramarkkinat, tehdä kunnolla läpimurtoa pop-musiikissa. Kerran olimme Kaija Kurki-Suonion kanssa YO-talolla kuuntelemassa Ilonaa, Liisa Akimofia ja joitain muita mimmejä ja tajusimme, että eihän se nyt niin vaikeaa voi olla pistää omaa bändiä pystyyn. Siitä se siis lähti. Kaijan kanssa olimme sen verran samalla aaltopituudella, että oli helppo ryhtyä yhteistyöhön. Saimme bändiin toiseksi saksofonistiksi Minna Kuivasmäen, joka oli Kaijan ja minun tavoin myös opiskellut klassista musiikkia, ja sitten otettiin miehet mukaan soittamaan muita soittimia. Kitaristi Baba Salama löytyi punk-yhtyeestä, jossa olin aiemmin ollut mukana soittamassa. Rumpali Juha Kokkonen löytyi Tampereelta muusikkopiireistä.

Oman bändin perustaminen oli sitä samaa unelmaa, joka oli alkanut jo 60-luvulla. Se oli upeaa, kun sai tehdä omia biisejä bändin soitettavaksi. Bändin loppuvaiheessa meno oli kyllä hemmetin hienoa. Meillä oli todella hyvä kitaristi, basisti ja rumpali, ja siihen päälle vielä puhallinsektio, jossa pasuuna, trumpetti ja kaksi saksofonia. Harjoiteltiin vanhoja soul-biisejä, Aretha Franklinia ja Tina Turneria. Aina kun löydettiin biisi, jossa oli hyvät pillit, niin haluttiin päästä niitä sovittamaan. Kaiken kaikkiaan bändi oli parhaimmillaan tosi hyvä.

Tekijanoikeus.fi: Miltä tuntui saada ensimmäinen levynne julkaistua?

Kikka Laitinen: Se oli ihan älyttömän mahtavaa fiilis. Muistan aina sen kesän, kun oltiin äänitetty ensimmäisiä biisejä puolivillaisessa studiossa ja saatiin niistä käteen demokasetti. Me lähdettiin viettämään juhannusta Päijänteelle ja muistan, kuinka kuulokkeet korvilla kuuntelin kasettia ihan jatkuvalla syötöllä. Se oli maailman hienointa musiikkia! Infernaalinen ja täysin ainutlaatuinen tunne, ei sellaista ole tullut toista kertaa.

Tekijanoikeus.fi: Kävit bändin kanssa lähes tuhannella keikalla seitsemän vuoden aikana! Onko keikkailu rankkaa?

Kikka Laitinen: Pääasiassa myytiin keikkoja itse. Kaija oli ahkera myyjä. Meillä oli niin kova into päällä, että tehtiin paljon ihan älyvapaita juttuja. Me tehtiin pitkiä kiertueita, jossa aloitettiin jostain pohjoisesta ja spontaanisti mentiin soittamaan johonkin kapakkaan. Monet keikat olivat ilman minkäänlaista sovittua pohjaliksaa, mihin en nykyään enää suostuisi. Mutta silloin ei ollut mitään huolta huomisesta ja mentiin vain täyttä vauhtia eteenpäin. Totta kai keikkoja on paljon, jos sitä tekee melkein ilmaiseksi. Se oli vähän niin kuin koulu, jossa opiskeltiin kuinka tulla ammattilaiseksi.

Meillä kävi kuitenkin hyvä tuuri siinä mielessä, että meistä tuli tosi kiinnostava ilmiö. Rockadillo Recordsin Tapio Korjuksella oli hyvät suhteet sen ajan legendaarisiin rock-toimittajiin, kuten Waldemar Walleniukseen ja Juho Juntuseen. Meistä tehtiin alvariinsa ihan kunnon lehtijuttuja, esimerkiksi Rumbaan ja Soundiin. Niidenkin kautta saatiin paljon keikkoja, ihan isoja kovia juttuja. Me käytiin muun muassa moottoripyöräkerhojen kesäjuhlissa ja muissa isoissa paikoissa. Oltiin myös Hurriganesin lämppärinä Saapasjalkarockissa.

Tekijanoikeus.fi: Gasoline Girls teki viimeisen levynsä vuonna 1992. Mitä sitten tapahtui?

Kikka Laitinen: Tavallaan bändi kuoli ihan siihen rahan puutteeseen. Meidän olisi pitänyt oikealla hetkellä päästä kunnon, isoon levy-yhtiöön, joka olisi voinut ottaa meidän jutun tosissaan. Me jäätiin sellaiseen katveeseen, missä monet varmaan mielsi meidät ikuisesti huumoribändiksi. Homma olisi pitänyt tehdä kunnolla. Kahdeksan hengen bändin kierrättäminen suomalaisissa kuppiloissa olisi pitänyt hoitaa ammattimaisemmin ja siihen tarvitaan isoa levy-yhtiötä ja isoa ohjelmatoimistoa. Me ei koskaan päästy siihen tilanteeseen.

Tekijanoikeus.fi: Olisiko kuitenkin comebackia kenties joskus vielä luvassa?

Kikka Laitinen: Olen minä siitäkin haaveillut, mutta bändin jäsenet ovat melko hajallaan ja monet eivät ole soittaneet pitkiin aikoihin. Kitaristi ja basisti olisivat kyllä vielä tallella ja samoin rumpali, mutta mimmit eivät ole tainneet soittaa saksofonejaan pitkään aikaan, joten ansatsi taitaa olla hukassa. Hauskaa se kyllä olisi!

Tekijanoikeus.fi: Kirjoitit 90-luvulla rock-aiheisen romaanin nimeltä Hello, Mary-Lou! Mikä päätti sinut ryhtymään yhtäkkiä kirjailijaksi?

Kikka Laitinen: Minua harmitti monet musiikkiteollisuuteen liittyvät asiat. Halusin kirjoittaa tarinan siitä, kuinka taide ja bisnes tai unelmat ja todellisuus ovat usein vastakkain. Kuka päättää, mikä soi ja mikä myy? Kenen uraa lähdetään kannustamaan ja kenen ei? Kirja on tarina taistelusta markkinavoimia vastaan sekä siitä, kuinka rankkaa se voi olla taiteilijalle.

Tekijanoikeus.fi: Kirja on tuntunut saavan jonkinlaista kulttimainetta.

Kikka Laitinen: Joo, sitä myytiin ihan reippaasti ja se oli ehdokkaana Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnosta. Oli se ainakin minulle aika kova juttu, että kirja pääsi kymmenen parhaan esikoiskirjan joukkoon. Kaiken kaikkiaan se oli kannattava projekti. Tuntui hyvältä saada sanotuksi monia niitä asioita, mitkä ovat omaa mieltä kalvaneet.

Tekijanoikeus.fi: Oletko ajatellut kirjoittaa lisää musiikkiaiheisia kirjoja?

Kikka Laitinen: Olen pitänyt paljon luentoja luovuudesta ja taiteilijana olemisesta ja olen ajatellut, että samoista aiheista voisi tehdä kirjan. Työnimenä voisi olla Opaskirja taiteilijoille ja kirja olisi opas kaikille niille aloitteleville muusikoille, jotka tuskailevat oman taiteensa kanssa ja pohtivat, että mitä voi tehdä ja miten voi päästä eteenpäin maailmassa, joka kuitenkin usein voi olla aika tyly paikka.

Tekijanoikeus.fi: Perustit pari vuotta sitten Hittitalo Kikka Laitinen Oy:n. Miten päätit ryhtyä yrittäjäksi ja minkälaista on ollut oman yrityksen pyörittäminen?

Kikka Laitinen: Yhtenä kauniina päivänä tajusin, että minähän olen ollut yrittäjä jo tosi kauan. Vaikka olen ollut levy-yhtiöiden listoilla, niin käytännössä olen joutunut tekemään kaikki ne samat työt kuin mitä tekisin yksityisyrittäjänäkin. Itse teen ne biisit, itse järjestän bändit ja studiot ja keikat ja hoidan koko rumban. Loppujen lopuksi paras myynti- ja markkinointihenkilö omalle musiikilleni olen minä itse, joten saman tien kannatti perustaa yritys operoimaan sitä kaikkea.

Nyt omistan kaikki oikeudet omiin lauluihini ja saan Teoston ja Gramexin tekijänoikeuskorvaukset ja tuottajakorvaukset suoraan omalle yritykselle, eikä niistä tarvitse lähteä jakamaan muille. Se on mielestäni ihan oikein, sillä minä sen työnkin teen.

Tekijanoikeus.fi: Teet lauluja sekä itsellesi että muille artisteille. Miten valitset, mitkä lauluista päätyvät omaan ja mitkä jonkun toisen ohjelmistoon?

Kikka Laitinen: Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että en tee sellaisia biisejä, jotka eivät omasta mielestä ole hyviä. Jos joku biisi ei toimi, niin heitän sen roskikseen. Niistä lauluista, jotka sitten valmistuvat, sitä yleensä huomaa, mitkä sopivat erityisen hyvin omalle levylle ja mitkä eivät niinkään ole sitä omaa juttua. Voi olla, että biisi on upea ja siinä on tosi hieno melodia, mutta se ei vain pääsisi täyteen loistoonsa itse laulettuna. Sen sijaan se voi sopia kuin nakutettu esimerkiksi Katri Helenalle tai Sillanpään Jarille.

Tekijanoikeus.fi: Tarjoatko itse sitten lauluja muille artisteille?

Kikka Laitinen: Tarjoan, mutta aika harvoin. Yleensä teen niitä tilauksesta. Puhelimessa saatan sitten kysellä, että minkälaista laulua toivotaan ja että tehdäänkö se valmiiden sanoitusten päälle vai ei. Olen tosin tilaustöidenkin tekoa nyt vähentänyt, kun olen joutunut opettelemaan yrittäjän arkea. Nuorempana tein täytebiisejä muiden levyille, mutta nykyään yritän varmistaa, että tilaustyöt ovat tarkoitettu singleiksi ja ne soivat radiossa ja keikoilla, josta sitten saa Teosto-korvaukset. En pysty tekemään lauluja liukuhihnalla.

 

kikka_profiili_0

Tekijanoikeus.fi: Miten se laulu oikein käytännössä syntyy? Aloitatko yleensä melodiasta, sanoista vai soinnuista?

Kikka Laitinen: Rakastan pianoa ja sointuja, joten tykkään istua alas ja alkaa näpelöidä pianolla erilaisia sointuyhdistelmiä. Sointuja pyörittelemällä alan sitten kuulla niiden päälle sopivia melodioita. Periaatteessa aina, kun istun pianon ääreen ja alan soittelemaan, niin voisin tehdä hyvältä kuulostavan biisin. Mutta aina siihen ei ole aikaa eikä voimia. En pysty tekemään sävellystyötä virkamiesmäisesti kahdeksasta neljään. Kun se luova prosessi lähtee käyntiin, niin sitä on vaikea lopettaa. Olen sen verran vanhan ajan taiteilija, että unohdan syödä, juoda ja nukkua. Jos sieltä alkaa biisi tulla, niin sen tekemiseen ja äänittämiseen voi helposti mennä koko loppuviikko.

Ihailen ja ihmettelen suuresti klassisen musiikin säveltäjiä, jotka pystyvät miettimään isot orkestraatiot kokonaisille sinfoniaorkestereille. Viulusektiot, puhallinsektiot, patarummut… niissä on varmaan 50 soitinta! Miten sellaisen säveltäminen on edes mahdollista? Itse rasitun jo yhden laulun tekemisestä, vaikka melodian, rumpujen ja bassoraidan teko ei ole mitään verrattuna Mozartin ja muiden jätkien tekemään työhön.

Tekijanoikeus.fi: Diskografiasi mukaan olet tehnyt levyjä melko tasaiseen tahtiin. Albumien Sinistä ja Suomalaisia rakkaustarinoita välillä oli kuitenkin seitsemän vuotta. Mitä tapahtui?

Kikka Laitinen: 1990-luvun alkoi parin vuoden mittainen masennuskausi, jonka aikana taas kypsyin ja kyllästyin musiikkibisneksen systeemeihin. Mutta sitten niitä lauluja alkoi taas tulla päähän, kuten Onni on pienissä asioissa ja muita biisejä, joista sitten hiljalleen muodostui ensimmäinen Suomalaisia rakkaustarinoita -levy. Sitten Merja Larivaara soitti ja kertoi tekevänsä levyä, johon tarvitsisi muutamia lauluja. Päätin kokeilla taas laulujen tekemistä ja siitä se lähti taas käyntiin. Kun masennuskausi loppui, niin olin jo unohtanut, mistä olin alun perin ollut masentunut.

Kun ajattelee pidempää uraa, niin jossain vaiheessa on pakko tehdä se henkinen päätös, että osaa itse määritellä oman taiteensa arvon. Kyllä ammattimainen lauluntekijä tietää itse, onko tehdyt biisit hyviä vai huonoja. Sen jälkeen on turha vertailla itseään muihin tai ottaa muiden mielipiteitä liian vakavasti. On helppo olla itseriittoinen taiteilija, kun on käynyt hyvä tuuri ja on päässyt isoon levy-yhtiöön, jossa isot pojat ruokkivat kehuilla, juoksuttavat keikoille ja tekevät rahaa toisen tyytyväisyydellä. Mutta kyllä itsenäinen taiteilijakin voi jaksaa rakentaa itsetuntoaan ilman hovinarreja. Ei tarvitse pitää itseään parempana kuin on, mutta ei myöskään pidä aliarvioida itseään. Itsensä aliarviointi tapahtuu taiteilijalle helposti, kun ympäröivä paine voi olla niin kova. Kaikki eivät voi olla juuri tietyllä tavalla menestyneitä juuri tietyllä hetkellä, mutta kyllä sitä taidetta pitää silti jaksaa tehdä.

Tekijanoikeus.fi: On tietty kuitenkin aina kivempaa, jos asiat menevät hyvin.

Kikka Laitinen: Tietenkin. Eihän sitä jaksaisi, jos ei joskus tulisi myös vastaan niitä onnistumisia. Ne voivat olla pieniä tai isoja onnistumisia, mutta kyllä ne silti jaksavat kannatella pitkään. Jokainen listahitti tai sävellyskilpailuvoitto on iso juttu – niitäkin on siunaantunut kiitettävissä määrin viime vuosina. Esimerkiksi viime vuonna oli kolme omaa biisiä korkealla radiolistoilla – niistä saa jo ihan hyvät Teosto-korvaukset. Se on jotain ihan konkreettista. Sitten on tietty koko se henkinen puoli, että on hyvä fiilis lähteä kaupungille kävelemään, kun tietää olevansa yksi Suomen soitetuimpia säveltäjiä. Silloin voi ajatella, että on saanut jotain aikaan ja se on ollut kaiken vaivan arvoista. Mielellään niitä hetkiä saa tulevaisuudessa tulla enemmän ja enemmän!

Tekijanoikeus.fi: Uusin levysi Suomalaisia rakkaustarinoita 3 ilmestyi viime vuonna. Mitä aiot tehdä seuraavaksi?

Kikka Laitinen: Tulevaisuuden suunnitelmista ei pitäisi hirveän paljon etukäteen puhua, mutta kyllä tässä on tarkoituksena rakentaa enemmän asioita Suomalaisia rakkaustarinoita -sarjan ympärille, joka on kuitenkin tällä hetkellä päätyöni. Tilausbiisien tekoa jatkan myös, mikäli suinkaan ehdin.

Olen alkanut panostaa enemmän keikkojen ja esiintymisten konseptointiin. Olen hankkinut tosi hyvä stage pianon sekä pienen ja kätevän äänentoistolaitteiston, joilla voi käydä tekemässä ”nainen ja piano” -keikkoja. Piano, laulu, melodia ja soinnut ˗ joskus se riittää hyvän biisin esittämiseen. Tämä on ollut henkisesti aika iso juttu minulle, sillä olen aina vähän pelännyt sooloesiintymisiä. Aiemmin esiintymiset olivat sitä valtavaa rock-meininkiä, jossa oli mukana nahkarotsit ja savut ja räjähteet. Silloin sitä soittaa yhdessä bändin kanssa ja ympärillä on paljon hälinää. On ihan eri tilanne olla pianon tai akustisen kitaran kanssa esiintymässä yksin yleisölle, joka kännissä riehumisen sijaan on tullut ihan kuuntelemaan sitä musiikkia. Siinä mennään paljon syvemmälle itse lauluihin ja teksteihin, mikä voi olla tosi palkitsevaa. On siis ollut iso askel ja upea fiilis päästä esiintymiskammosta eroon; viisi vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni vastaavia keikkoja.

Tekijanoikeus.fi: Onko Suomessa ollut hyvät mahdollisuudet naisbändeille ja -artisteille? Ovatko ne parantuneet vuosikymmenten aikana?

Kikka Laitinen: Kyllähän silloin 1970- ja 1980-luvulla oli maailmassa asennevammaa naisia kohtaan ja siihen verrattuna yhteiskunta on kyllä mennyt selvästi eteenpäin. Nykyilmapiiri on vapautuneempi. Ihmisiä ei enää samalla tavalla arvoteta sukupuolen tai värin mukaan, vaikka kyllähän sitä edelleen pinnan alla piilee. Joka tapauksessa niin naisten kuin miestenkin roolimallit ovat vuosien kuluessa laajentuneet ja se on ollut tosi hyvä asia.

Tekijanoikeus.fi: Nykyään kaikki musiikki on saatavilla netistä yhdellä klikkauksella ja valinnanvaraa on rajattomasti. Onko musiikki kokenut inflaation?

Kikka Laitinen: On se siinä mielessä kokenut inflaation, että asioiden arvostus vähenee siinä suhteessa kuinka helposti niitä on saatavilla. Iittalan lautanenkin näyttää vähemmän arvokkaalta tavaravuorten välissä krääsäkaupassa kuin lasihyllylle hienosti esille aseteltuna design-kaupassa.

En sanoisi, että musiikkia tuotetaan liikaa. Pikemminkin kyse on siitä, että nettiin hypättiin kuin veteen pää edellä ja siellä oli kivi. Levy-yhtiöiden olisi pitänyt miettiä jakelukanavat etukäteen ja kunnolla miettiä, miten asiat hoidetaan. Piratismi ja kaikki luvaton jakaminen olisi pitänyt alun perin tehdä ihan oikeasti rangaistavaksi. Nyt yleiseksi ilmapiiriksi ehti tulla se, että kaiken pitää olla ilmaista.

Tekijanoikeus.fi: Kyllähän levy-yhtiöt nettiin menivät, mutta helppokäyttöiset tiedostojenjako-ohjelmat ehtivät sinne ensin…

Kikka Laitinen: Sitä nimenomaan tarkoitan. Musiikin ja muiden sisältöjen digitalisoinnissa olisi pitänyt alun perin miettiä, että mitä se käytännössä tarkoittaa ja olisi pitänyt ottaa huomioon siihen liittyvät riskit. Eivät taiteilijat osanneet ennakoida, että tulisi käymään näin. Oli paljon vaikeampaa lähteä monistamaan LP-levyjä. Kasetteja toki pystyi kopioimaan, mutta sekin pysyi ihan eri tavalla aisoissa.

Olen myös sitä mieltä, että oli virhe antaa musiikki niin halvalla Spotifyn kaltaisten laillisten palveluiden käytettäväksi. Kuten sanottua, jos joku on halpaa tai ilmaista, niin tietenkin sen arvostus laskee – ja kuka nyt enää haluaisi maksaa kalliimpaa kuukausimaksua Spotifysta? Nyt muusikot joutuvat tekemään jatkuvasti live-keikkoja, sillä käytännössä ainoastaan keikkailu on se, mistä saa palkan työstään.

kikka_laitinen_2008Tekijanoikeus.fi: Mitä terveisiä haluaisit lähettää nuorille, aloitteleville muusikoille?

Kikka Laitinen: Suomi on nykyään täynnä taitavia nuoria ja hyviä muusikoita. Ihan ihmettelen kuinka taitavia soittajia täältä löytyy ˗ 1970- ja 1980-luvun haparointiin verrattuna ihan virtuoosiporukkaa! Yhä useampi tulee tietty törmäämään nykybisneksen ongelmiin ja voi olla vaikea erottautua valtavan tarjonnan keskeltä, mutta kannattaa vain uskoa itseensä, tehdä työnsä hyvin ja olla turhaan välittämättä mitä muut sanoo. Uskon lujasti musiikin iloon ja inspiraatioon, kyllä se lopulta pitää pystyssä ja kantaa eteenpäin.

Kävin viime vuonna Erik Lindströmin 90-vuotisjuhlakonsertissa ja oli mahtavaa nähdä, kuinka 90-vuotias soitti kolme tuntia konserttilavalla ihan kellontarkasti. Musiken står närmast Gud av alla konster. Kyllä se musiikki on elämän kestävä ja ylikin elämän kestävä, valtava ilo ja voimavara.

Juha Rislakki

 

AIHEESEEN LIITTYVÄÄ

Hittitalo Kikka Laitinen Oy ›
Rockdata – Kikka Laitinen ›

Tekijän puheenvuoro